"Atlantin valtameri — Atlantti! Voi sentään. Kuinka suuremmoista! Niin, se se on — ja me nähdään se — me! Herra hallitkoon! Eihän toki uskoiskaan!"
Sitten nähtiin me iso töyrämä mustaa savua, ja tultuamme lähemmäs oli se kaupunki, vieläpä oikein jättiläiskaupunki, joss'oli paksu reunus laivoja toisessa laidassa, ja me haluttiin tietää, oltiinko me Newyorkissa, ja ruvettiin jupattamaan ja kinaamaan siitä, ja ennenkun me tiettiinkään, oltiin me luistettu sen yli, ja se pakeni taaksemme, ja siin' oltiin me nyt valtameren yllä ja mentiin kuin myrsky. Nytkös me herättiin, sanon mä!
Me rynnättiin peräpuoleen ja ruvettiin ruikuttamaan ja kerjäämään professorilta, että hän armahtais meitä ja kääntäis takasin ja laskis meidät maihin ja antais meidän mennä omaistemme luo, jotka mukamas olit niin kovasti pahoillaan ja levottomat ja tuskissaan meistä ja kenties kuolisit, jos meille tulis onnettomuutta; mutta hän sieppas framille pistoolinsa ja käski meidän mennä takasin keulapuoleen, ja me mentiin, mutt' ei kukaan voi aatella mitä tuskia me tunnettiin.
Maa oli mennyt; näkyi vain kuin pieni piiru kaukana veden pinnassa, ja ihan allamme oli merta, merta, merta — miljoonittain penikulmia, ja siinäkös vain kohos ja vajos ja luikersi, ja valkosta vaahtoa pyrytti aaltojen harjoilta, eik' ollut kuin muutamia laivoja näkyvissä, ja ne kierettivät, keikkuivat välin toiselle, välin toiselle puolelle, pistäin milloin keulallaan, milloin peräpuolellaan veteen; ja pian kyllä ei näkynyt mitään laivaa enää, ja meillä oli koko taivas ja koko valtameri aivan meitä varten vain, ja s'oli avarin paikka mitä koskaan eläissäni oon nähnyt ja autioin myös.
NELJÄS LUKU.
Ja yhä autiommaks tuli vain. Yllämme oli avara taivas, tyhjänä ja hirmusen syvänä, ja allamme makas valtameri ilman mitäkään päällään kuin aaltoja. Ilman ääri oli suuri ympyrä — niinkuin suuri sormus, johon taivas ja vesi meni yhteen; niin, s'oli oikein jättiläissormus, ja me oltiin aivan sen keskessä. Ja aina sen keskessä oltiinkin. Me huilattiin eespäin kuin raivomyrsky, mutta se ei auttanut — me ei tultu tuosta ympyrästä mihinkään, ei tuumaakaan, minun nähdäkseni. Hyi, kuinka ruumiissamme ryömi! S'oli niin käsittämätöntä ja kamalaa.
Niin no, kaikki oli niin pöyristävää, että me ruvettiin parkumaan puoli-ääneen, ja me tultiin yhä synkemmiks ja kolkommiks mieleltämme ja yhä hiljaisemmiks, ja viimein ehtyi juttulähteemme kokonaan ja me istuttiin siinä vain ja "möröttiin", kuten Jim sitä kutsui, eikä me sanottu halkaistua sanaa pitkään aikaan.
Professori ei liikkunut paikaltaan, ennenkun aurinko oli ihan päämme päällä; silloin hän nousi seisomaan ja kohotti silmälleen erään kapineen, jota Tom sanoi sekstantiks ja jolla professori mukamas otti merkkiä auringosta nähdäkseen, missä ilmapallomme nyt oleskeli ja kuleskeli. Sitte hän räknäs hiukkasen ja katsoi erääseen kirjaan ja sitte hän alkoi elämöidä taas. Hän jauhoi koko joukon hassutuksia, muun muassa sanoi hän pitävänsä tätä sadan penikulman vauhtia huomisiltaan asti, ja silloin hän mukamas laskis maihin Lontoossa.
Me sanottiin "takkarimuukas".
Hän oli kääntymässä, mutta hypähti säpsähtäen ylös meidän noin sanoessamme, ja hän ampui meihin silmäyksen, niin mustan ja ivallisen ja varovaisen, etten ole moista ikään nähnyt. Sitte hän sanoi: