Tomin leuka liukui rintaan, eikä hän suuttunut, kuten olin luullut, kun hän kuuli minun ivailevan juttuansa, vaan sen sijaan näkyi hän vain käyvän vähän alakuloseks ja sanoi:
"Toiset ihmiset näkee, toiset ei — juur niinkuin tuo mies sanoi. Jos s'olis ollut hirmumyrsky, eikä kameeli, joka lakas kentän, niin ette te, senkin tolvanat, olis nähneet siitä jälkeäkään."
En tiedä mitä hän meinas eikä hän sitä sanonut, mutta s'oli kai yks hänen pistosanojaan, luullakseni — hänell' oli koko joukko niitä varalla, kun hän oli joutunut pussiin eikä päässyt siit' ulos — mutt' en min' ollut millänikään. Me oltiin ivattu tuon jutun kipeitä puolia jokseenkin paksusti — ja hän ei päässyt pälkähästä. Se sapetti häntä tietysti, vaikka hän oli vain olevinaan kuin luu olis tarttunut hälle kurkkuun.
KAHDEKSAS LUKU.
Me syötiin suurusta varhain sinä aamuna ja istuttiin ja katseltiiin Erämaata, ja ilma oli niin korea ja sulonen, vaikk'ei m'oltu korkeallakaan. Erämaassa pitää vajottaa yhä alemmalle auringon laskun perästä, sillä pian tulee vilposta siellä; ja sitten kun rupee koittamaan päivä, niin pitää seilata vain hiukkasen yli hiekan.
Me nähtiin pallomme varjon luisuvan pitkin kenttää, ja silloin tällöin silmäiltiin yli Erämaan, olisko mitään varomista, ja sitten silmäiltiin me varjoa taas — kun yhtäkkiä melkein ihan altamme kävi meille naamaan ihmisiä ja kameelia, jotka makasit hajallansa liikkumatta paikaltaan, kuin olisit nukkuneet.
Me huudettiin "seis", ja me seistiin, suoraan heidän yllänsä, ja nähtiin nyt heidät kuolleina jok'ainoan. Kylmät väristykset kävit pitkin selkäpiitämme. Ja me oltiin hiljaa ja puhuttiin hiljaa, aivan kuin ihmiset hautajaisissa. Me laskettiin maahan hiljaa, ja Tom ja minä astuttiin ulos ja mentiin heidän sekaan. Siinä oli miehiä ja vaimoihmisiä ja lapsia. He olit auringon kuivamia ja ruskeita ja ryppysiä ja nahkankaltaisia, aivan kuin muumioin kuvat, joita näette kirjoissa. Ja kuitenkin he näyttivät niin eläviltä, ettei sit' uskois; juur kuin olisit nukkuneet — toiset makasit selällään, kädet siirollansa sannassa, toiset kyljellään, toiset taas nenällään, ja kaikki näyttivät he aivan luonnollisilta, vaikka hampaat olit näkyvissä vähän enemmän kuin muutoin. Kaks tai kolme heistä istui. Yks oli vaimoihminen, joka istui pää painuneena alaspäin ja lapsi maaten pitkällään hänen sylissään. Muuan mies istui kädet ristissä polvillaan tuijottaen kuolleilla silmillään nuoreen tyttöön, joka makas hänen eessään. Mies näytti niin surulliselta, että s'oli vallan kauheaa. Eikä koskaan näe niin hiljaista ja kolkkoa paikkaa kuin siell' oli. Hänellä oli pitkä ja suora tukka riippumassa poskillaan, ja kun vähänen tuulenhenki sai sen kiikkumaan, pani se minut pöyristymään, sillä se näytti aivan siltä kuin olis hän ravistanut päätänsä.
Muutamat ihmiset ja elävät olit peitetyt hiekalla, mutta toiset ei olleet, sillä hiekkaa oli ohuelta niillä paikoin, ja maa oli paksua someroa ja kovaa. Vaatteet olit enimmäkseen lahonneet pois ja jättäneet ruumiit osittain alasti; ja kun kävi sormillaan riepuihin, haihtui ne tuuleen kuin hämähäkin verkko. Tom luuli niiden maanneen siinä monta vuotta.
Muutamilla miehillä oli ruosteiset pyssyt, toisilla oli miekat ja leveät vyöt, joihin oli pistetty pitkät ja hopeahelaiset pistoolit. Kaikilla kameeleilla oli vielä kuormansa selässä, mutta tavarapakat oli ratkenneet rikki eli lahonneet, ja niiden sisällys oli vuotanut maahan. Me tykättiin, etteihän kuolleilla enää ollut mitään hyötyä miekoistaan, niin että m'otettiin niistä yks ja muutamia pistoolia myös. Myöskin otettiin me pieni rasia, sillä s'oli niin turkkasen sievä ja nätti ja kaunis; ja sitte me tahdottiin myös haudata ihmiset, mutta mitään keinoa siihen ei me keksitty, ja eihän ollut mitään, johon olis voinut ne haudata, muuta kuin hiekkaa, ja sen tietysti veis tuuli mukanaan. Me oltiin juur peittää tyttöparan ylle, ja ensin pantiin me muutamia shaaleja eräästä käärystä hänen päällensä, mutta kun meidän piti viskata santaa hänen ylitsensä, tutisit miehen hiukset tuulessa, ja me pelästyttiin ja herettiin siitä paikalla, sillä näyttipä aivan siltä kuin hän tahtois sanoa meille, ettei hän tykännyt meidän peittämyshommista, koska mukamas hän sillä kurin ei sais nähdä tuota nuorta tyttöä enää. Hän oli kai rakastunut häneen ja tykkäs että hän jäis liian yksin.
Sitten me kohottiin taas ja seilattiin tiehemme, ja pian hälveni tuo ruskea pilkku sannassa näkyvistämme, ja me ei enää milloinkaan näkis noita ihmisparkoja tässä maailmassa. Me ihmeteltiin ja juteltiin ja koettiin arvata sinne ja tänne, miten ne olit tulleet sinne ja miten kaikki oli käynyt, mutta me ei tultu sen viisaammaks. Ensiks me tuumattiin, että he olit mukamas eksyneet ja vaeltaneet sinne tänne kunnes heidän eväänsä ja juomavetensä loppui ja he kuolit nälkään ja janoon; mutta Tom sanoi, ettei mitkään petoeläimet tai korppikotkat ollut käynyt heidän kimpussaan, niin että se selitys ei kelvannut. Ja niin herettiin me arvaamasta ja päätettiin heittää hiiteen kaikki ajatukset asiasta, sillä ne vain saivat meidät pahalle tuulelle.