Sitten avattiin me rasia, ja siinä oli helmiä ja jalokiviä koko joukko ja tommonen huntu, kuin tuolla nais-vainajalla oli päässään, ja siinä oli reunus kummallisista kultarahoista, joita me ei tunnettu. Me kyseltiin siinä, eikö olis parempi kääntyä takasin ja kokea etsiä ne uudestaan ja antaa niille nuo kalliit koristukset takasin, mutta Tom tuumas hetken ja sanoi sitten: ei, pojat; koko seutu oli mukamas täynnään ryöväreitä, ja ne vois tulla ja varastaa koko aarteen, ja sitten synti olis meidän, kun m'oltiin johtaneet heitä kiusaukseen. Me seilattiin siis eespäin; mutta minun mielestäni meidän olis pitänyt ottaa kaikki mitä heill' oli, niin ettei olis jäänyt kiusausta ollenkaan.
Me oltiin oltu kaks tuntia peräksyttään tulikuumassa ilmassa alhaalla ja meill' oli hirveä jano, kun astuttiin laivaan. Me säntättiin suoraan vesiankkurille, mutta vesi oli pilaantunutta ja karvasta ja sitä pait niin kuumaa, että se melkein kärvensi meiltä kielen. Me ei voitu sitä juoda. S'oli jokivettä Mississippistä, mik' on parasta maailmassa, ja me sekotettiin siinä sako, nähdäksemme olisko siitä apua, mutta johan nyt! sako oli aivan samanlaista kuin vesikin.
Meillä ei ollut niin hirveän, hirveän jano, kun me oteltiin noiden eksyneiden ihmisten kanssa, mutta nyt oli meillä, ja kun me nähtiin ettei me sais tippaakaan juotavaa, tuli meille vielä tuskallisempi jano — tuli viis kertaa tuskallisempi kuin meillä oli ollut neljäsosa minuutia sitä ennen. Meiltä lensi kita auki, ja me läähötettiin kuin koirat.
Tom sanoi että me tarkasti katsottais joka haaralle, eikö tulis näkyviin mitään keidasta — muuten saattais meidän käydä hullusti. No, me katsottiin. Me annettiin kiikarien soljua yltympäri, kunnes me oltiin niin väsyksissä käsivarsilta, ettei me jaksaneet pitää noita pitkäsilmiä enään. Kaks tuntia — kolme tuntia, ja me vain kurkistettiin ja kurkistettiin, — ja ei mitään muuta kuin santaa, santaa, santaa, ja sitten tuo täräjävä kuumuus sen päällä! Herra jumala! ei tiedä ykskään sielu mitä oikea viheliäisyys on kunnes hälle tulee semmonen jano, että se oikein raapasee hänen luitansa, ja hän on vissi siitä, ettei ikipäivänä saa nähdä vettä. Lopulta min'en voinut kestää tuota loppumattomien leivinuunien tähystämistä enää, vaan panin pitkälleni penkille ja annoin palttua koko puuhalle.
Mutta yhtäkkiä Tom kirkas ilosta, ja tuolla s'oli! Järvi niin suuri ja kirkas ja nukkuvat palmupuut, jotka kallistuivat siihen mukavine ja pehmeine varjoineen vedessä. En ikinä ole nähnyt mitään niin koreaa. Sinn' oli pitkä matka, mutta vähät siitä; me sivallettiin sinne päin sadan penikulman vauhdilla ja nähtiin olevamme perillä seitsemässä minuutissa, mutta järvi pysyi alinomaa yhtä kaukana, eikä me päästy sitä lähemmäs. Jaa, hyvät ihmiset, s'oli kuin noiduttu, se pysyi meistä etäällä, yhtä kirkkaana ja unisena, me ei voitu päästä sen kimppuun, ja yks kaks, niin s'oli poissa.
Tomin silmät välähtivät, ja hän sanoi:
"Pojat, s'oli kangastus!"
Sen sanoi hän ikääskuin olis ollut ilonen. Minä puolestani en nähnyt siinä mitään ilon syytä, vaan sanoin:
"Olkoonpa niin. Mitä minä nimistä. Tahtoisin vain tietää, mihinkä s'on joutunut."
Jim vapisi västissään ja oli niin pelästynyt, ettei hän voinut puhua, mutta hän olis kysynyt samaa, jos olis voinut. Tom sanoi: