Me hinattiin ylös tikkaat ja laskettiin alas, kunnes oltiin vähä itikkain yläpuolella, sitten me päästettiin alas köydenpätkä, jonka päässä oli juoksusolmu, ja hinattiin ylös kuollut leijona, pieni murea itikka; sitten me kiskottiin ylös tiikeripenikka. Me saatiin pitää koko sotaneuvostoa aisoissa revolverilla, muutoin h'olisit tahtoneet olla mukana siinä leikissä.
Me leikattiin palasia kummastakin eläimestä, korjattiin nahat ja heitettiin loput menemään. Sitten me otettiin professori-vainajan onget ja pantiin tuoretta lihaa syötiks ja ruvettiin ongelle. Me oltiin juur parahiks järven vedenpinnasta ja saatiin oikein muhkeita ja makosia kaloja koko rykelmä. Meill' olikin mitä herkullisin illallinen, uskokaa: leijonanpaistia, tiikerinpaistia, paistettua kalaa ja lämmintä ohraleipää. En ikinä tahdo parempaa.
Meillä oli vähä hedelmiä jälkiruuaks. Niitä me otettiin korkean jättiläispuun latvasta. S'oli hyvin hoikka ja solakka puu, joss' ei ollut yhtäkään oksaa juuresta latvaan asti, mutta siinä ne levisit kuin katajapensas. S'oli tietysti palmupuu; joka ihminen tuntee palmun kuvista heti sen nähdessään. Me etsittiin palmupähkinöitä tuosta puusta, mutta siin' ei ollut. Siinä oli ainoastaan isoja kimppuja liian väleen kasvaneita rypäleitä, ja Tom sanoi niiden olevan taateleita, sillä ne olit — vakuutti hän — "Araabian öitten" ja muiden kirjain kertomusten kaltaisia. Tietysti ne voivat olla myrkyllisiä; niin että me ootettiin vähä ja katsottiin, söisivätkö linnut niitä. Ja ne söivät; ja mekin syötiin, ja peijakkaan hyviä ne olitkin.
Tähän aikaan alkoi tulla oikein jättiläislintuja, ja ne syöksit alas Ieijonavainajiin. Ne olit ahnaita petoja. Ne iskit kiinni toiseen päähän leijonaa, jonka toisesta päästä toinen leijona oli jyrsimässä. Jos leijona ajoi pois linnun, niin siit' ei ollut apua: lintu tuli takasin heti kun leijona oli työssä taas.
Nuo suuret linnut tulit lentäen joka suunnalta — helposti voi niitä nähdä kiikarista, niiden ollessa vielä niin kaukana, ettei saattanut niitä erottaa paljaalla silmällä. Kuolleet leijonan raadot olit liian tuoreet hajahtaakseen — ainakin linnulle, joka oli penikulman päässä; niin että Tom sanoi, että lintuja ei ohjannut tänne heidän nenänsä, vaan heidän tarkka silmänsä. Mikä hiton fiini silmä heillä lie ollutkin! Tom sanoi, että penikulman päähän ei leijonan raato voinut näyttää suuremmalta kuin ihmisen sormen kynsi; eikä hän voinut käsittää, kuinka linnut näkivät niin pienen kappaleen niin kaukaa.
S'oli ihmeellistä ja luonnotonta, kun leijonat söi leijonia, ja me tuumattiin, että ne kenties ei olleet sukua toisilleen. Mutta Jim sanoi, ettei siin' ollut mitään erotusta. Hän sanoi, että siat syövät halusta omat porsaansakin, ja sitä tekee hämähäkitkin, ja hän luuli että leijonissa oli yhtä huonot perisynnit, vaikka kukaties vähä niinkuin hienommat. Hän arveli, ettei leijona kenties sentään söis omaa isäänsä, jos tiesi sen olevan pappansa, mutta kyllä se halustakin söis lankonsa, jos nälkä nipistäis, ja anoppinsa milloin hyvänsä. Niin arveli Jim. Mutta arveleminen ei vielä ole asian näyttämistä toteen. Voihan sitä arvella arvelemistaan, kunnes kuolee, mutta mitään vissiä sitä ei tiedä. Sentähden m'ei piitattu enää koko jutusta.
Tavallisesti oli hyvin hiljaista Erämaassa öisin, mutta tänä yönä oli siellä musiikkia. Sinne tuli koko joukko muita elukoita; hiipivää ja haukkuvaa kansaa, joita Tom sanoi keltasusiks eli sakaaleiks, ja kyttyräselkäisiä eläimiä, joita hän nimitti hyeenoiks; ja koko seurakunta piti aivan pirullista peliä. He tekivät taulun kuutamossa, joka oli ihan toista kuin tavalliset kuutamotaulut. Meill' oli köysi riippumassa, ja me pantiin se kiinni puun latvaan, eikä kukaan ollut vahdissa; me pantiin kaikki maata. Mutta minä olin hereillä pari kolme tuntia ja katselin itikoita ja kuulin heidän musiikkiaan. S'oli kuin mull' olis pistooattu parain paikka eläintarhassa ilmaseks, ja sitä ei mulle, jumala paratkoon, koskaan ollut pistooattu ennen; ja siks tykkäsin mä, ett' olis ollut hulluutta nukkua. Tämmöstä tilaa ei mulla varmaankaan olis koskaan koko elämässäni.
Aamun koitossa ruvettiin me kalastamaan taas ja sitten me maattiin laiskoteltiin siimeksessä eräällä saarella, ja m'oltiin vahtimassa vuorotellen, ettei mitään elukkaa tulis nuuskimaan "ilmailijoita" päivällisekseen. Me aiottiin lähteä tiehemme seuraavana päivänä, mutta m'ei voitu — oli niin turkkasen hauskaa ja mukavaa.
Seuraavana päivänä, kun me noustiin ilmaan ja seilattiin itäänpäin, katsottiin me taaksemme ja tähysteltiin tuota paikkaa, kunnes s'oli vain pikkunen pilkku Erämaassa, ja sen mä sanon, että s'oli aivan kuin sanois "ajöös" ystävälle, jot' ei koskaan enää tapaa.
Jim istui siinä tuumissaan, ja viimein hän sanoi: