YHDESTOISTA LUKU.

Me seilattiin pari päivää, ja juur kun täysikuu oli taivaan rannalla erämaan toisessa laidassa, saatiin me nähdä pieniä mustia itikoita liikkuvan sen leveän hopeisen naaman poikki. Ne voi aivan selvästi nähdä, yhtä selvästi kuin olisit olleet maalatut kuuhun läkillä. S'oli taas karavaani. Me päätettiin seilata hiljemmin ja seurata heitä, jotta saatais matkakumppalit, vaikka heidän kurssinsa ei ollut meidän. S'oli tupperin tyylikäs karavaani ja muhkea nähdä, kun seuraavana aamuna aurinko tuli seilaten erämaan yli ja paljasti kameelien pitkät varjot, jotka kuvastuit kultaseen hiekkaan kuin tuhat jänisjussia olis marssinut peräkanaa. Me ei tultu heitä oikein lähelle, sillä me tiettiin paremmin tällä kertaa, ettei sopinut peljättää ihmisten kameeleja ja ajaa hajalle heidän karavaanejansa. Tää oli muhkein komanto, mit' on maailmassa, ainakin mitä tulee koreihin vaatteisiin ja kommervenkkiin. Muutamat päälliköt ratsastivat dromedaariusten selässä — jotk' olit ensimmäisiä kuin me koskaan oltiin nähty, ja n'ovat hyvin isoja ja käyvät kopuroivat kuin puujaloilla, ja ratsastaja saapi hytkyä heidän selässään aivan vimmatusti ja kirnuta päivällistään mahassaan, että suolet sinkoo; mutta dromedaariukset pysyy tahdissa, eikä tavallinen kameeli vedä vertoja niille nopeudessa.

Karavaani syötti dromedaariuksiaan keskipäivällä ja jatkoi sitte matkaa iltapäivällä. Ennen pitkää rupes aurinko näyttämään niin kummalliselta. Ensinnä se näytti messingiltä ja sitten kuparilta, ja sen perästä se rupes näyttämään veriseltä pallolta, ja ilma kävi kuumaks ja ummehtuneeks, ja sen jälkeen koko läntinen taivas synkistyi ja näytti paksulta ja samakalta, mutta kuitenkin hehkuvalta ja kolkolta, aivan niinkuin se näyttää punasen lasipalasen läpi, kuten tiedätte. Me katsottiin alas ja nähtiin, että karavaanin oli kairon laidat longallansa kalloissaan; he juoksit joka haaralle, sinne ja tänne, kuin olis heillä ollut pelko pöksyissä, ja sitte heittäysit silmilleen hiekkaan ja makasit hiljaa kuin kuolleet.

Pian nähtiin me tulevan jotakin, ku seisoi hirveän leveänä seinänä ja ulottui erämaasta taivaaseen ja peitti meiltä auringon, ja se tulikin päälle hirviää kyytiä. Ensin heikko tuulenviuhka meihin koski, sitten tuli se lujempana, ja me alettiin saada polttavia hiekanmuruja vasten naamaa, ja Tom huusi:

"S'on hiekkamyrsky — selkä vastaan!"

Me tehtiin niin, ja tuossa paikassa tuli oikein rajumyrsky möyhertäen, ja hiekka pusersi vastaan kuin lapioilla olis kaadettu, ja ilma oli niin paksuna sitä, ettei me nähty hitustakaan. Viidessä minuutissa oli paattikin sitä täynnä laitojaan myöten, ja me istuttiin penkeillä haudattuna hiekkaan leukaa myöten, ja päät vain oli pojilla vapaina, joilla tuskin pystyttiin henkeä vetämään.

Sitten hiljeni myrsky, ja me nähtiin tuon jattiläisseinän seilaavan Erämaan halki, ja se oli vallan kauhea katsoa, sanon mä. Me kaivettiin kruppimme ulos ja tirkistettiin alaspäin, ja missä karavaani oli, siell' oli nyt hiekkameri, kun olikin, ja kaikki hiljaa ja laupiasta. Kaikki nuo ihmiset ja kameelit makasit tukehtuneina ja kuolleina ja haudattuna — haudattuna kymmenen jalan hiekkaan, meidän rätingin mukaan — ja Tom väitti, että vuosia voi kulua siksi kun tuuli paljastais heidät, ja koko sinä aikana ei heidän omaisensa ja ystävänsä tietäis mitään mukamas mihin karavaani oli joutunut. Tom sanoi:

"Nyt tietään, mit' oli tapahtunut noille ihmisille, joilta m'otettiin sapelit ja pistoolit."

Jaa, hyvät ihmiset, niin s'oli. S'oli selvää se. Heidät hautas hiekkamyrsky, eikä villit pedot voineet tulla heihin, eikä tuulikaan paljastanut heitä, ennenkuin h'olit kuivuneet nahaks eikä kelvanneet syödä. Minusta me oltiin oltu niin suruissamme noista ihmisraukoista, kuin tässä maailmassa voi olla; mutta s'oli erehys; tämän karavaanin kuolema koski sittenkin kovemmin meihin — koski vimmatusti. Katsokaas, nuo toiset olit vento vieraita, eikä me tunteneet mitään tuttavuutta heidän kanssaan, pait ehkä tuon miehen kanssa, joka istui ihmetellen tyttöä; mutta peräti toinen oli nyt tämän viime karavaanin laita. Me kierreltiin heidän ympärillään koko yön ja miltei koko päivänkin ja ruvettiin tuntemaan tuttavuutta heidän kanssaan, jopa ystävyyttäkin. Minä olen keksinyt sen, ettei ole mitään varmempaa konstia saada selkoa siitä, josko ihmiset rakastavat toisiansa vai vihaavat, kuin matkustaminen yhdessä heidän kanssaan. Ja niin oli nytkin laita. Me pidettiin heistä jo reisun alussa, ja matkustuksen venyessä yltyi ystävyys.

Mit' enemmän me reissattiin heidän kanssaan, ja mit' enemmän me totuttiin heihin, sitä enemmän me pidettiin heistä ja sitä suurempi oli ilomme, kun saatiin seilata heidän yllänsä. Me oltiin tultu niin tutuks muutamiin, että me kutsuttiin heitä nimeltä, kun puhuttiin heistä, ja pian oltiin me niin tutun tutut, että me ei huolittu "fröökynästä" tai "herrasta" ensinkään, vaan sanottiin vain paljaat nimet suoraan ilman mitään karahteeria, eikä s'ollut mielestämme ollenkaan sitä ihmisten kesken tavallista hienoutta vastaan, vaan aivan kuin olla piti. Ei se tietysti ollut heidän omia nimiään, vaan meidän heille panemiamme liikanimiä. Siin' oli herra Aleksanteri Robinson ja fröökynä Ataliina Robinson ja översti Jaakko MgDougal ja fröökynä Harryet MgDougal ja herrassöötinki Jeremias Butler ja nuori herra Bushred Butler — ja nämä olit ylhäsiä päällikköjä enimmäkseen, joilla oli suuret komeat turpaanit ja sapelit ja jotk' olit puetut aivan kuin se suuri Mogul — ja heidän perheensä. Mutta heti kun me tultiin tuntemaan ne ja tykkäämään niistä, niin ei me sanottu herra tai herrassöötinki tai mitään sinneppäin, vaan ainoastaan Santeri ja Asta ja Jaska ja Hatti ja Jerry ja Bukki ja niin poispäin.