Ja senhän tiedätte, että mit' enemmän ihminen yhtyy toisten iloon ja suruun ja murheeseen, sitä lähemmäs he tulevat häntä ja sit' enemmän he pitävät toisistaan. Ja mitä meihin tulee, niin ei me oltu kylmäkiskoisia ja välinpitämättömiä, kuten reissaavaiset ylimalkain ovat, vaan me oltiin oikein ystävällisiä ja hyviä kumppalia ja otettiin osaa kaikkiin, mitä tapahtui; ja karavaani voi luottaa meihin, että m'olis oltu avuks missä milloinkin olis mitä tullut.
Kun he laskit leiriin, laskettiin mekin leiriin heidän yläpuolelleen, kymmenen tai kakstoista sataa jalkaa ylös ilmaan. Kun he söivät aterian, syötiin mekin, ja se tuntui paljo hauskemmalta saada suuhunsa, kun oli seuraa. Kun heill' oli häät tuona iltana, ja Bukki ja Asta menit naimisiin mukamas, puettiin mekin pulskasti professori vainajan parahimpiin vaatteisiin, juhlan kunniaks; ja kun he tanssivat, pyörähyttiin mekin ympäri siell' ilmassa.
Mutta s'on suru ja murheet, jotk' eniten saattaa ihmisiä yhteen; ja s'oli tässäkin hautajaiset, ku päätti asian. Oli seuraavana päivänä, aamun sarastaessa. Me ei tunnettu vainajaa, hän ei kuulunut meidän pariimme, mutta vähät siitä — hän kuului karavaaniin, ja siinä kylliks. Eikä totta tosiaan porattu vilpittömämpiä silmävesiä hänen kuolostaan, kun ne kyynelet olit, jotka me tiputettiin alas hänen päällensä tuhannen jalan korkeudesta.
Jaa, ero tästä karavaanista oli paljoa katkerampi kuin ero siitä toisesta, joka oli verrattain vieraampi ja sitä pait kuolleina jo aikoja sitten. Me oltiin tunnettu nämät heidän eläessään ja oltiin dobra kamraatit heidän kanssaan myös, ja nytkös piti kuoleman siepata heidät pois ihan nenämme alta; ja he jätti meidät yksin ja ilman ystävittä keskelle tätä suurta erämaata, — ooh, se tuntui niin pahalta, ja me toivottiin, ettei ikinä saatais mitään ystäviä tällä retkellä, jos meidän mukamas piti erota heistä tolla viisin.
Me ei voitu olla puhumatta heistä, ja yhä vain he pyörivät muistossamme ja näyttivät aivan siltä kuin siihen aikaan, kun me kaikki elettiin yhdessä kuin veljet ja sisaret. Me voitiin nähdä koko jonon marssivan ja kiiltäväin keihäänkärkien välkkyvän päivän paisteessa, me voitiin nähdä dromedaariusten laahustavan eteenpäin, me voitiin nähdä häät ja hautajaiset, ja vielä useammin kuin tuon kaiken voitiin me nähdä heidän rukoilevan, sillä he ei antaneet minkään heitä siitä pidättää: milloin hyvänsä, kun se iili tuli heidän päällensä, monta kertaa päivässä, seisotit he yhtäkkiä, kohosit ylös ja käänsit naamansa itäänpäin, ja päät pörröttyneinä ylöspäin ja käsivarret leviteltynä eespäin rupesit he juoneen, ja neljä tai viis kertaa panit he polvilleen, ja sitte he nakkasit nenälleen, ja heidän otsansa raappi maata.
Mutt' ei maksanut vaivaa puhua heistä, vaikka kuinka he olisit olleet hyviä heidän eläissään ja kalliita meidän sydämmellemme sekä elämässä että kuolemassa, sillä pakiseminen siitä ei tehnyt meille hyvää, vaan päinvastoin pani meidät alakulosiks vain. Jim lupas kokea tulla paremmaks ihmiseks, jotta hän vois toivoa nähdä heitä siellä paremmassa maailmassa; ja Tom piti suutaan eikä sanonut mitään siitä, että h'olit vain Mahomettilaisia — mitä hyötyä siit' olis ollut, ett' olis petetty häntä toivossaan, hän oli muutenkin kylläks allapäin.
Herätessämme seuraavana aamuna, oltiin me vähä niinkuin ilosemmat ja oltiin nukuttu kuin porsaat, sillä hiekassa on paras vuode maailmassa, enkä mä ymmärrä miks ei ihmiset, joill' olis siihen varaa, laita semmosta itselleen. Ja s'on tuupperin hyvä pohjalasti myös; min' en ikinä nähnyt ilmapalloa niin vakavana.
Tom hän väitti, että meill' oli kakskymmentä tonnia hiekkaa veneessä, ja hän meinas mitä me tehtäis sillä; s'oli hyvää hiekkaa, ja se ei ollut viisasta mukamas heittää sitä menemään. Jim hän sanoi:
"Tommi herra, eiköhän me vois ottaa sitä kottiin ja myyä sitä?
Menisköhän siihen kauanki aikaa?"
"Tulee siihen, mitä teitä mennään!"