"Eikö seiso pappi saarnastuolissa ja kuttu sitä kaikelle kansalle?"
"Joo, kyllä hän tekee niin,"
"Mistä se tulloo?"
"Taivaasta."
"Kas niin! se tulloo taivaasta, kun tullookin, ja se on vento vieras maa. No, panevakko he tullin Jumalan siunauksellekkin?"
"Ei, sitä ei he tee."
"Ei, tietysti ei, ja siinä näättä, Tommi herra, ett' ootta erehtyny. Ei suinkaan he voi panna tullia semmoseen roskaan ku hiekka, jota ei kaikki tarvitte, ja olla panematta tullia kaikkein paraimpaan, mit' on, ja jot' iliman ei kukkaan voi elää."
Tom oli nolattu; hän näki Jimin saaneen hänen katiskaan, josta hän ei päässyt mihinkään. Hän koki kyllä luikertaa sieltä ulos, väittäen että he olit unohtaneet sen tullitaksan, mutta seuraavassa kongressin istunnossa he kyllä mukamas muistasit sen ja panisit sen myös maksettavaks; mutt' olihan tuo ainoastaan joteskin laiha tekosyy päästäksensä katiskasta, ja sen hän tiesi. Hän sanoi Jumalan siunauksen olevan ainoan ulkomaisen tavaran, jost' ei ollut mitään tullia, ja sen tähden heidän mukamas oli pakko panna siihen tulli, koska pakko on tärkeintä politiikissa mukamas. Hän tiesi mukamas, että he olit unohtaneet sen pykälän, kun eivät sitä huomanneet; mutta he kyllä tekisit parastansa tuon parakraafin painamiseen, ennenkun ihmiset hoksais sen ja naurasit heidät pahanpäiväisiks.
Mutta min' en piitannut enään tuommosista asioista, sittenkun me ei voitu saada santaamme kaikkein noiden äksänpäksien läpi, ja se seikka teki minut kuuroks, ja Jimin myös. Tom koki saada henkeä meihin sanomalla, että hän mukamas keksis jonkun toisen funteerinkin meille, joka olis yhtä hyvä kuin tuo tai vielä parempikin, mutta ei auttanut — me ei uskottu sen vertasta olevan. Olihan tämä kerrassaan lemmollista; vastikään oltiin me niin upporikkaat ja oltais voitu rakentaa maa ja perustaa kuningaskunta ja oltais oltu onnelliset ja kunniassa pidetty, — ja nyt, nyt oltiin me yhtä köyhät ja kurjat taas, ja tuo hiekka oli meillä tallella. Hiekka näytti ennen niin turkkasen kauniilta, aivan kuin kullalta ja jalokiviltä, ja se tuntui niin pehmoselta kuin silkki; mutta nyt en mä kärsinyt sitä nähdä — se suorastaan iletti minua, ja mä tiesin, etten ikinä tuntis rauhaa ja lepoa, ennenkun me päästäis siitä, ettei s'olis alinomaa muistuttamassa meitä, mitä m'oltiin oltu ja miksikä kurjiks raukoiks me nyt oltiin tultu. Toiset tykkäsit aivan kuin minä. Sen mä näin siitä, että he kirkastuit naamoiltaan samassa kuin mä sanoin: "Heitetään hiekka hiiteen, pojat!"
No, tulihan tuosta työtä, ja vahvasti työtä tulikin; ja Tom hän jakoi sen keskenämme, oikeuden mukaisesti, niin että kukin sais voimansa ja vahvuutensa mukaan. Hän sanoi, että minä ja hän luotais ulos kumpikin viidesosa hiekasta ja Jim kolme viidettä osaa. Mutta Jim hän ei oikein pitänyt siitä työn jaosta, vaan sanoi: