"Ja jos mä sytytän tuon pyramiidin kynttilällä — palaako sekin?"
"Ei tietysti."
"No, hyvä. Tuli on samaa kumpasessakin. Minkätähen palaa verstas, mutta pyramiidi ei?"
"Sentähen, että pyramiidi ei voi palaa."
"Kas tuota! Ja hevonen ei voi lentää!"
"No voi turkin pippuri, kuinka se Huck pani hänet pussiin taas! Hän on nyt siinä, ja suu on nuoralla kiinni, on kun onki! S'oli pahin pussi, mihinkä kukkaan on luikunu — ja jos minä — —"
Mutta Jim oli pakahtua nauruun eikä voinut saada sanaa suustansa, ja Tom oli niin raivossaan nähdessänsä, kuinka näppärästi minä olin saanut hänet kumoon ja vääntänyt hänen omat todistuksensa häntä vastaan ja survonnut hänet pieniin palasiin niillä, niin että kaikki, mitä hän voi sanoa, oli, että joka kerta kun hän kuuli minun ja Jimin kokevan keskustella, niin häpes hän tätä ihmiskunta parkaa mukamas. Minä en sanonut mitään — tunsin vain olevani perttuleen mielissäni. Kun minä oon voittanut toisen, en minä ruukkaa, niinkuin niin monet muut, käydä sitä laulamassa talosta taloon, sillä mä aattelen, että jos mä olisin tuon toisen sijassa, en minä tahtos kenenkään laulavan minusta. Parempi on olla jalo, s'on minun ajatukseni.
KOLMASTOISTA LUKU.
Vähitellen poistuttiin me, ja Jim jäi risteilemään sinne pyramiidein ympärille. Me kiivettiin alas aukolle, josta mennään käytävään, ja mentiin sinne sisään muutamien Arabialaisten kanssa, kynttilät käsissä, ja kaukana keskellä pyramiidia tultiin me huoneeseen, joss'oli suuri kivikirstu, jossa he ruukkasit pitää tuota kuningasta, aivan kuin toi herra sunnuntaikoulussa sanoi; mutta kuningas oli nyt poissa — joku oli ottanut hänet. Mutta minä en juur kaivannut tuota paikkaa, sillä saattoihan siell' olla aaveita, tosin ei tuoreita, mutta minä en tykkää heistä ollenkaan.
Sitte me mentiin alas ja saatiin pari pientä aasia ja ratsastettiin vähäsen, ja sitte me kulettiin paatilla ja sitte aaseilla taas ja tultiin Cairoon; ja kaiken aikaa oli tie niin tasanen ja korea, etten oo sen vertasta nähnyt, ja siinä oli taatelipalmuja molemmin puolin ja alastomia lapsia, ja miehet olit punaset kuin vaski ja hienot ja väkevät ja koreat. Ja kaupunki oli kummallisuus. Semmoset ahtaat kadut — tuskin muuta kuin kujat, ja täpotäynnään väkeä turbaaneissa ja naisia hunnuissa, ja kaikki olit pyntätyt riikinkukon väriin, ja te hämmästyitte kuinka kameelit ja väki saattoi päästä toinen toisen ohi moisissa pienissä raoissa, mutta he pääsit kuitenkin — niin, s'oli kerrassaan sekasotkua, ja jokainen huusi hullummasti kuin toinen. Puotit ei olleet isot kyllä niissä kääntyäkseen, mutt' ei tarvinnut mennä sisään, puotiherra istui kuin räätäli tiskillänsä, polttaen pitkää, käärmeentapasta piippuaan, ja hällä oli tavaransa niin lähellä, että hän ulottui niihin käsin, ja hän oli melkein kadulla, sillä lastatut kameelit sukivat häntä ohimennessään.