Koulussa tekivät lapset hänestä ja Joesta niin suuren asian, ja ilmoittivat silmäyksillään niin suurta ihmettelemistä, ett'ei kestänyt kauan, ennenkuin ystävyksistä tuli kärsimättömät "solventajat." He alkoivat nälkäisille kuulioille kertoa vehkeistään — vaan he eivät tehneetkään muuta kuin alkoivat; sillä tätä seikkaa, johon aineet hankittiin heidän kuvitusvoimastansa, ei voinut toivoa niin pian loppuvaksi. Ja viimein, kun he ottivat esim. piippunsa, ja kuleksivat ympäriinsä, iloisesti löyhyttäen, oli kunnian kukkula saavutettu.
Tom luuli nyt hyvin voivansa olla Becky Thatcher'in suosiotta. Kunniaa oli kyllin. Hän eläisi kunnialla. Nyt kun hän oli tehnyt itsensä kuuluisaksi, ei hän toivonut muuta kuin ehkä "sopia hänen kanssansa." Hyvä, tulkoon hän vaan — hän saisi nähdä, että hän voi olla yhtä välinpitämätöin, kuin joku toinenkin. Nyt tuli hän. Tom ei ollut näkevinänsä häntä. Hän kääntäysi pois, yhdistyi erääsen poika- ja tyttö-parveen ja alkoi puhella heidän kanssansa. Kohta huomasi hän tytön juoksentelevan hehkuvin kasvoin ja tanssivin silmin edestakaisin kartanolla, hän oli ajelevinansa koulukumppaniansa ja päästi aina kimakan naurun kuin sai jonkun kiini, vaan poika huomasi, että hän sai aina kiini vankinsa hänen likisyydessään ja että hän näissä tilaisuuksissa heitti suloisen silmäyksen häneen. Tämä kutkutti kaikkea sitä ilkeää ylpeyttä, joka löytyi hänessä; ja siihen sijaan että olisi koettanut voittaa tytön suosiota, "kiihoitti" se häntä vaan aina enemmin näyttämään tietämättömyyttänsä hänen läsnä olostansa. Kohta lopetti tyttö leikkinsä, ja kuleksi epäilevänä edestakaisin, huokasi yhden tai parikin kertaa, ja heitti salaisen, toivonalaisen silmäyksen Tom'iin. Sitten huomasi hän sen, että Tom nyt enemmin puheli Amy Lawrence'n kanssa kuin muiden. Hän tunsi samalla katkeran kivun ja tuli sekä alakuloiseksi, että rauhattomaksi. Hän koetti mennä pois, vaan jalkansa olivat petolliset ja veivät hänet aina seurueesen. Hän sanoi eräälle tytölle, joka seisoi miltei kiinni Tom'in kyynäspäässä — teeskennellyllä ilolla:
"No, Mary Austin! Sinä kelvotoin tyttö, miks'et ollut pyhäkoulussa?"
"Olinhan minä siellä — etkös nähnyt minua?"
"En, todellakaan! Olitko sinä siellä? Missä sinä istuit?"
"Minä istuin neiti Peter'in luokassa, jossa aina tavallisesti istun.
Kyllä minä sinut näin."
"Näitkö? Oh, sepä oli kumma, etten minä sinua huomannut. Minun piti puhella kanssasi huviretkestä."
"Ooh, sepä oli hauskaa. Kuka sen pitää?"
"Äitini pitää sen minua varten?"
"Oh, niin hyvä! Toivon että hän kutsuu minutkin."