KAHDESKYMMENES LUKU.
Tom tuli kotia huonolla tuulella, ja ensimäiset sanat, jotka tätinsä sanoi hänelle näyttivät sen, että hän oli tuonut surunsa huonoille markkinoille:
"Tom, minun mieleni tekee suomustamaan sinut aivan elävänä."
"Hyvä täti, mitä minä olen tehnyt?"
"Oh, kyllä sinä olet tehnyt tarpeeksi. Tässä juoksen minä Serena Harper'in luo, ikäänkuin muu vanha hanhi, luullen hänet saavani uskomaan kaikkea turhaa puhettasi tuosta unesta, vaan, oletkos kuullut kummempia, hän on saanut kuulla Joe'lta, että sinä olet ollut täällä ja kuullut kaikki, mitä silloin yöllä puhuttiin. Tom, minä en voi kuunaan käsittää, mikä mies semmoisesta pojasta tulee, joka voipi tehdä noin. Minua suututtaa jokseenkin kovasti ajatellessani sitä, että sinä voit antaa minun mennä Serena Harper'in luo, heidän naurettavaksensa, sanaakan minulle sanomatta."
Tämä oli uusi puoli asiasta. Sukkeluutensa aamuisilla oli hänestä vaan hauskaa pilantekoa. Nyt oli se suoraa kelvottomuutta. Hän seisoi alla päin, eikä tiennyt tässä silmänräpäyksessä mitä hänen piti sanoman; sitten sanoi hän:
"Hyvä täti soisinpa, ett'en olisi tehnyt sitä — vaan minä en tullut ajatelleeksi."
"Voi, hyvä lapsi, sinä et ajattele koskaan. Sinä et ajattele koskaan muuta kuin omaa etuasi. Sinä kyllä voit ajatella sen, yöllä tulla Jackson'in saarelta nauramaan meidän surullemme, ja sinä voit ajatella tuon unen minun kanssani ilveilläksesi; vaan sinä et voi koskaan ajatella sitä, että sinulla pitäisi olla sääliväisyyttä meidän kanssamme ja huojentaa surujamme."
"Hyvä täti, minä tiedän, että se oli pahasti tehty, vaan minun tarkoitukseni ei ollut se. Ei todellakin. Ja paitsi sitä niin en minä tullut nauramaan surullenne tuona yönä."
"Mitäs vasten sinä tulit?"