"Suutelitko sinä minua, Tom?"
"Sen tein."
"Oletko varma siitä?"
"Aivan varma, hyvä täti, — niin varma kuin nyt olen tässä."
"Miksi sinä suutelit minua, Tom?"
"Sentähden kun pidin sinusta. Sinä huokailit unissasi ja tuo säälitti minua."
Sanat kaikuivat todelta. Vanha rouva ei voinut salata vähäistä vavistusta äänessään, kun sanoi: "Suutele minua vielä kerran, Tom — ja jouduttaudu kouluun, äläkä vaivaa minua enää."
Poika oli tuskin ennättänyt mennä, kuin täti jo jouduttautui vaatekaappiin ja kaivoi esiin riekaleet siitä nutusta joka oli ollut Tom'in päällä kun oli merirosvona. Sitten viivähti hän, pitäen sitä kädessään, ja sanoi itsekseen:
"En, en minä uskalla. Poika-parka — luulen hän valehteli; vaan se on niin kaunis, siunattu valhe, niin täynnä lohdutusta. Minä toivon, että Jumala — ja minä tiedän, että Jumala antaa hänelle tämän anteeksi, sillä se ei osottanut mitään muuta kuin sydämen hyvyyttä kuin hän kertoi tästä minulle. Vaan minä en tahdo ottaa selkoa siitä, jos se oli valhe tai ei. Minä en tahdo katsoa."
Hän ripusti takin paikoillensa ja viipyi hetkisen miettien sen vieressä. Kaksi kertaa ojensi hän kätensä uudelleen ottaaksensa nuttua, ja kaksi kertaa heitti hän sen tekemättä. Vielä kerran uskalsi hän tehdä sen, vaan vahvisti itseänsä nyt tällä ajatuksella: "Se on hyvää tarkoittava valhe — se on hyvää tarkoittava valhe — minä en tahdo surra siitä." Niin tarkasteli hän nutun taskut. Silmänräpäystä myöhemmin luki hän Tom'in tuohi-kappaletta juoksevien kyynelten läpi ja sanoi: