"Sano pois, poikaseni — älä pelkää. Mitä kannoitte te sinne?"
"Ei muuta kuin yhden — yhden kissan raadon."
Tirskumista kuului salista, tuomarin piti kieltää.
"Tässä on sen kissan luuranko. Nyt poikani, kertokaa kaikki mitä tapahtui — kertokaa omalla tavallanne — älkääkä peljätkö."
Tom alkoi — ensin epäillen, vaan kuta enemmän hän kiintyi aineesensa sitä helpommin valui sanat hänen suustansa; hetkisen kuluttua ei kuulunut muuta kuin hänen oma äänensä, joka silmä oli kiinitetty häneen. Avo-suin ja hengittämättä riippuivat kuuliat hänen sanoissansa, unhottaen ajan, innostuneena kertomuksen julmuudesta. Pingoitus, jossa heidän liikutetut tunteensa olivat, kohosi korkeimmilleen, kun poika sanoi:
"Ja kun tohtori löi laudalla, ja Muff Potters kuukertui, juoksi
Indiani-Joe esiin veitsi kädessä —"
Piu! Nuolen nopeudella lensi puoli-veri ikkunaan, pujahti niiden välitse, jotka olivat tiellä, ja hävisi!
VIIDESKOLMATTA LUKU.
Tom loisti vielä kerran urosna — vanhain lemmikki, nuorten kateus. Hänen nimensä tuli kuolemattomaksi painossakin, sillä kauppalan sanomalehti ylisti häntä. Ihmisiä löytyi, jotka luulivat hänen kerran pääsevän presidentiksi, jos hän vaan voi välttää hirsipuun.
Niin kuin tavallista on, niin otti tuo huikenteleva, ajattelematon maailma nyt Muff Potters'in helmoihinsa, ja hyväili häntä nyt yhtä paljon, kuin ennen oli haukkunut häntä. Vaan tämmöinen käytös on maailman kunnia; sentähden on väärin moittia sitä.