Tom'in päivät olivat loistoiset ja iloiset, vaan hänen yönsä olivat kauhun öitä. Indiani-Joe myrkytti kaikki hänen unensa, aina kostosta välkkyvillä silmillään. Tuskin niin viehättävää houkutusta löytyi, joka olisi voinut saada pojan ulos, pimeän tultua. Huck-parka oli samanlaisessa pelon ja kauhun tilassa, sillä Tom oli kertonut koko asian asian-ajajalle, iltaa ennen tuota suurta käräjäpäivää, ja Huck pelkäsi, että hänen osa asiassa tulisi ilmi, vaikka Indiani-Joen pako oli säästänyt häntä vaivasta todistaa oikeuden edessä. Asianajaja oli tehnyt lupauksen poikaparalle olla asiasta vaiti, vaan mitäpä se hyödytti?
Kun Tom'in vaivattu omatunto oli pakoittanut hänet illalla menemään asian-ajajan luokse ja antaa huulensa, jotka olivat lukitut julmimmalla ja kauheimmalla valalla, ilmaista tuon hirvittävän salaisuuden, niin menetti Huck melkein kokonaan luottamuksensa ihmisiin. Tom iloitsi kyllä jokapäivä siitä että oli puhunut, nähdessänsä Muff Potters'in kiitollisuuden; vaan joka yö toivoi hän, ett'ei olisi avannut lukkoa huuliltansa. Puolet aikaa pelkäsi Tom sitä, ett'eivät saisi kiini Indiani-Joe'a; toiset puolet taas sitä, että hänet saavutettaisiin. Hän oli vakuutettu siitä, että hän ei kuunaan voisi elää rauhassa, ennen kuin tuo mies oli kuollut, ja hän nähnyt hänen ruumiinsa.
Palkinnoita oli luvattu; maakunta etsitty ristiin rastiin, vaan Indiani-Joe'a ei löydetty. Eräs noita kaikki-tietäviä ja peloittavia kummituksia, eräs salapoliisi, tuli St. Louis'ta, nuuski ympäriinsä, puisti päätänsä, oli viisaan näköinen, ja onnistuikin tavallansa, niinkuin nämä herrat tavallisesti onnistuvat. Hän nimittäin pääsi "jälille." Vaan "jälkiä" ei voi hirttää murhasta, jonkatähden, kun salapoliisi oli tehnyt tehtävänsä ja matkustanut kotiansa, Tom oli yhtä pelon-alainen kuin ennenkin.
Pitkät päivät kuluivat vähitellen, jokainen hieman huojentaen hänen tuskaansa.
KUUDESKOLMATTA LUKU.
Jokaisen oikein järjestetyn pojan elämässä tulee aika, jolloin hän tuntee polttavan halun päästä kaivamaan salattuja aarteita jostakin. Eräänä päivänä tuli tämä halu äkillisesti Tom'in päälle. Hän juoksi ulos etsimään Joe Harper'ia, vaan menestyksettä. Sitten meni hän Ben Rogers'in luo; hän oli kalassa. Heti tämän jälkeen tapasi hän Huck Finn'in, Punaisella kädellä. Huck oli se mies, jota hän tarvitsi. Tom vei hänet yksityiselle paikalle ja esitteli hänelle salaisuudessa asiansa. Huck myöntyi. Huck oli aina valmis lainaamaan kätensä semmoisiin yrityksiin, jotka tarjosivat hauskutusta ja eivätkä vaatineet rahoja: sillä hänellä oli tukalan paljo tuota aikaa, joka ei ole rahaa.
"Missä me kaivamme?" kysyi Huck.
"Oh, melkein missä hyvänsä."
"Vai niin, niitä on siis kätketty joka paikkaan?"
"Oho, ei toki. Niitä ei ole kätketty kuin vissiin paikoin, Huck — välistä saarille, välistä lahoneihin arkkuihin, jotka ovat kaivetut jonkun vanhan, mädänneen puun toisen pään alle, juuri sille paikalle, johon varjo lankeaa puoli-yön aikana; vaan enin sellaisten huoneitten laattiain alle, joissa kummittelee."