"No niin, anna olla. Koetellaan kummitushuonetta, jos niin tahdot; vaan me saamme vastatakin tekomme."
Näin puhellessansa olivat pojat tulleet mäen alle. Tuolla, kuun valkaiseman laakson keskellä seisoi heidän edessänsä huone, "jossa kummitteli", aivan yksinään; aita sen ympäriltä oli hävinnyt ammon sitten; ruohoa kasvoi kynnyksellä, lakeistorvet olivat kappaleina, ikkunapuut olivat tyhjät, muuan nurkka katosta oli painunut alas.
Pojat katsoivat sinne hetkisen, vähin odottaen näkevänsä sinisiä tulia häilyvän ikkunoissa, sitten kääntyivät he oikealle, vähitellen jättäen kummitushuoneen kauas taaksensa; ja puhellen matalalla äänellä, niinkuin aika ja asian haarat vaativat, kulkivat he kotiansa päin niiden metsäin läpi, jotka kaunistivat Cardiff Hill'in toista puolta.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Seuraavana päivänä puolen päivän aikaan tulivat pojat tuon lahoneen puun luokse; he aikoivat hakea työ-aseensa. Tom oli hyvin innokas pääsemään kummitus-huoneesen; Huck'in mieli ei näyttänyt ollenkaan tekevän sinne ja hän sanoi äkkiarvaamatta:
"Kuules, Tom, tiedätkö sinä mikä päivä nyt on?"
Tom kävi mielessään läpi viikon kaikki päivät, ja katsoi sitten ylös äimistyneenä:
"Tuotapa en tullut ajatelleeksi, Huck!"
"En minäkään, vaan äkkiä juolahti mieleheni tuo, että nyt oli
Perjantai."
"Perhanan tuhmasti tämä; ei saata olla milloinkaan tarpeeksi varova, Huck. Me olisimme voineet joutua saakelinmoiseen pulaan, jos olisimme alkaneet tämänlaisen yrityksen Perjantaina."