"Hiljaa! Tuolla! etkös kuule?"
"Ole hiljaa! Älä hievau! He tulevat juuri ovea kohti."
Pojat heittäysivät mahallensa permannolle, ja tirkistelivät raoista, puoli kuolleina säikäyksestä.
"He ovat seisottuneet — ei — tulevat likemmäksi — tuossa ovat he. Älä nyt hiisku mitään, Huck. Hyvä Jumala, toivoisin olevani kaukana täältä."
Kaksi miestä astui sisään. Kumpikin poika sanoi itsekseen: "Toinen heistä on se vanha, kuuro-mykkä espanialainen, jota on nähtynä pari kertaa viime aikoina kaupungissa — toista en ole koskaan ennen nähnyt."
Tuo "toinen" oli repalainen, kampaamaton olento, jolla ei ollut mitään viehättävää naamassansa. Espanialaisella oli serapo päällänsä; hänellä oli tuuhea valkoinen poski-parta, pitkä valkoinen tukka lankesi sombreronsa alle, ja hänen nenällänsä oli viheriät lasisilmät. Sisään tullessansa puheli tuo "toinen" matalalla äänellä: he istuutuivat laattialle, selin seinään, ja puhuja pitkitti puhettansa. Hän ei ollut enään niin varova käytöksessänsä, jonkatähden hänen sanansa nyt kuuluikin selvään ylös.
"Ei," sanoi hän, "minä olen miettinyt asiaa, ja minä en pidä siitä. Se on vaarallinen vehe."
"Vaarallinen!" jupisi "kuuro-mykkä" espanialainen, poikain suureksi kummaksi. "Jäniksen sydän!"
Tämä ääni pani poikain sydämet läpättämään. Se oli Indiani-Joen! Hetken hiljaisuus. Sitten sanoi Joe:
"Mikä on vaarallisempaa kuin asia tuolla — eikä se sittenkään kannattanut."