"Se on eri asia. Aivan sydänmaalla, joss'ei toisia asunnoita ollut lähisyydessä. Sitä paitsi se ei tule koskaan tunnetuksi, kosk'ei se onnistunut."
"Vai niin; no, mikä on vaarallisempaa kuin tuleminen tänne päivällä?
Kuka vaan meidät näkee, niin epäilee hän meitä."
"Sen tiedän. Vaan tuon tuhman yrityksen jälkeen ei ollut muuta niin sopivaa paikkaa kuin tämä. Minä tahdon jättää tämän hökkelin. Ja sen olisin tehnyt jo eilen, vaan eihän tuo ollut mahdollista päästä ulos täältä, noilta saakelin poikanulikoilta, jotka leikittelivät tuolla kukkulalla koko illan aivan nokan edessä."
"Nuo saakelin poikanulikat" vapisivat kuin haavan-lehdet, kun kuulivat tuon muistutuksen, ja he ajattelivat, kuinka onnelliset he olivat olleet, kun muistivat, että oli Perjantai, ja että olivat päättäneet odottaa seuraavaan päivään. Sydämessänsä toivoivat he odottaneensa kokonaisen vuoden. Miehet ottivat esiin joitakuita ruoka-aineita ja söivät puolisensa. Pitkällisen äänettömyyden perästä sanoi Indiani-Joe:
"Kuules, ukkoseni, mene sinä takaisin joen lähteille, josta olet kotoisin. Odota siellä kunnes saat kuulla minusta. Minä koetan mennä vielä kaupunkiin katsastamaan. Kun minä olen vähän kuulustellut edeltäkäsin ja luulen ajan olevan käsissä, niin koetamme kumminkin tuota 'vaarallista' yritystä. Sitten Teksakseen! Sinne marrimme yhdessä!"
Tämä oli tyydyttävää. Miehet alkoivat nyt haukotella, ja Indiani
Joe sanoi:
"Minä en enää jaksa pitää silmiäni auki! Sinun on vuorosi vahtia."
Hän heittäysi rikkaruohojen sekaan ja alkoi kohta korsnata. Kumppaninsa puisti häntä pari kertaa; jonka perästä hän oli hiljaa. Kohta alkoi vahti "onkia kiiskiä;" hänen päänsä painui alas, ja kohta korsnasi kumpikin mies.
Pojat huokasivat syvään kiitollisuudesta. Tom kuiskasi:
"Nyt on meidän vuoromme — tule!"