Huck sanoi:
"En voi — minä kuolisin, jos heräisivät."
Tom houkutteli — Huck oli vastaan. Viimein nousi Tom varovasti ja verkalleen ylös, ja aikoi lähteä yksinään. Vaan ensimäisen askeleen kuin otti, niin rupesi tuo vanha, hajallinen permanto narajamaan, jota poika säikähti niin, että vaipui paikallensa puolikuoliaana. Pojat makasivat nyt paikallansa ja lukivat pitkiä minuuttia, kunnes heistä tuntui, että kaikki aika oli loppunut, ja ijankaikkisuus alkoi koittaa; ja sitten olivat he kiitolliset siitä, kun näkivät edes auringon laskeutuvan.
Nyt lopetti toinen korsnaamisen. Indiani-Joe nousi istualleen, katsoi ympärilleen — hymyili ylenkatseella kumppanillensa, jonka pää oli painunut polville — herätti hänet jalallansa ja sanoi:
"Ohoi! Sinäkö sitä olet vahti, mitä? Mitäpä tuo tehnee, mitään ei ole tapahtunut."
"Katsos lempo! Olenko minä nukkunut?"
"Hetkisen vaan. Aika alkaa olla jo lähteä, kumppani. Mitä teemme me niillä rahan tähteillä, jotka meillä on jälellä?"
"Enpä tiedä — ehkä on parasta jättää ne tänne, niinkuin ennenkin. Se on parasta, ei ottaa niitä täältä, ennen kuin lähdemme matkalle etelään. Kuusisataa viisikymmentä hopiassa on raskas kuorma kantaa."
"Vai niin — no hyvä — voimmehan tulla tänne vielä kerran."
"Niin — vaan tulkaamme silloin yöllä, niinkuin ennenkin — se on parempi."