"Vaan, kuules, aikoja voipi kulua ennen kuin oikea aika tulee tuohon yritykseen, onnettomuuksia tapahtua, paikka ei ole oikein hyvä — kaivakaamme maahan pennit, ja vieläpä syvään."
"Ehdotus on hyvä", sanoi kumppani, joka meni huoneen toiselle puolelle, nosti ylös muutaman takimaisista pesän kivistä ja otti esiin pussin, joka helisi suloisesti. Hän otti siitä kaksi tai kolmekymmentä dollaria itsellensä, ja yhtä paljon Indiani-Joelle, ja antoi pussin viimeksi mainitulle, joka oli polvillansa eräässä nurkassa, ja kaivoi Bowie-veitsellänsä.
Pojat unhottivat pelkonsa ja vavistuksensa samassa silmänräpäyksessä. Välkkyvillä silmillä seurasivat he kaikkia heidän liikunnoitansa. Onni — jota ei voinut ajatellakaan! Kuusisataa dollaria oli kylliksi, tekemään puoli tusinaa poikia rikkaiksi! Tuo oli kaivaa aarteita onnettarien johdannolla — siinä ei ollut epäiltävää, mistä oli kaivettava. He nykäsivät vähän väliin toisiansa — helposti ymmärrettyjä nykimisiä, sillä ne merkitsi aivan selvään, "vaan etkös ole nyt iloinen täällä olostamme!"
Joen veitsi kolahti johonkin.
"Päivää!" sanoi hän.
"Mikä nyt?" kysyi hänen kumppaninsa.
"Puoleksi lahonut lauta — ei, se taitaa olla arkku. Tules tänne ja käy kiini, niin saamme nähdä, mitä hyvää tämä on. Et tarvitsekaan, minä jo sain reiän."
Hän pisti kätensä reiästä sisään, ja vetäsi sen takaisin.
"Mitä, — täällä on rahoja!"
Miehet tarkastelivat tätä kourallista rahaa. Se oli kultaa. Pojat parvessa olivat yhtä hämmästyneet kuin he, ja yhtä iloiset. Joen kumppani sanoi: