"Kiiruhtakaamme tämän kanssa. Vanha ruostunut kuokka on tuolla uunin takana nurkassa — minä näin sen siellä juuri nyt." Hän juoksi sinne ja toi poikain kuokan ja lapian. Indiani-Joe otti kuokan, tarkasteli sitä tarkkaan, puisti päätänsä, jupisi jotakin itsekseen, ja alkoi sitten käyttää sitä.
Arkku oli kohta kaivettu ylös. Se ei ollut kovin suuri; se oli vanteitettu rauta vanteilla, ja oli ollut hyvin luja, ennenkuin pitkät vuodet olivat turmelleet sen. Miehet katselivat aarretta hetkisen, autuaallisella äänettömyydellä.
"Kumppani, siinä on tuhansittain dollaria," sanoi Indiani-Joe.
"Minä olen aina kuullut, että Murrell'in joukko asuskenteli täällä eräänä kesänä", sanoi muukalainen.
"Minä tiedän sen, ja tässähän on selvä todistus."
"Nyt et tarvitse koettaa tuota toista yritystä."
Puoliveri rypisti otsaansa. Hän sanoi:
"Sinä et tunne minua. Kumminkaan et tunne koko tätä asiata. Tässä ei ole varkaus ainoastansa kysymyksessä — vaan kosto!" ja hänen silmänsä säihkyivät koston himosta. "Minä tarvitsen sinun apuasi siihen. Kun se on tehty — silloin Teksakseen. Mene nyt kotiasi Nance'si ja penikoittesi luo; ja odota kunnes saat kuulla minusta."
"No, jos niin tiukkaan tahot. Mitä teemme näiden kanssa — kaivamme ne jälleen samalle paikalle?"
"Niin!" (ääretön ilo parvessa). "Ei, lempo vieköön, ei!" (syvä suru parvessa). "Olin kokonaan unhottaa tuon. Kuokassa on aivan tuoresta multaa, tuossa!" (Pojat olivat samassa silmänräpäyksessä kipeät pelosta). "Mitenkä ovat tämä kuokka ja lapia tulleet tänne? Minkätähden on niissä tuoresta multaa? Kuka on tuonut ne tänne — ja mihin on tuoja kadonnut? Oletko sinä kuullut tai nähnyt ketään? Mitä? Kaivaa se uudelleen samalle paikalle, ja näyttää heille pengattu maa? Ei — se ei käy laatuun! Viekäämme se minun luolaani."