Rouva Thatcher vaaleni ja vaipui eräälle penkille, juuri kuin täti
Polly kulki sivuitse, innokkaasti puhellen erään ystävänsä kanssa. Täti
Polly sanoi:
"Hyvää huommenta, rouva Thatcheri. Hyvää huommenta rouva Harper: Minä olen kaivannut poikaani, ja luulen, että hän on ollut yötä teillä — toisen tai toisen luona. Nyt pelkää hän tulla kirkkoon. Minulla on hanhi höyhentämättä hänen kanssansa."
Rouva Thatcher puisti heikosti päätänsä ja vaaleni vielä enemmän.
"Hän ei ole ollut meillä," sanoi rouva Harper, joka alkoi näyttää levottoman näköiseltä. Selvä hätä näkyi nyt täti Pollyn muodolla:
"Joe Harper, oletko nähnyt Tom'iani tänään?"
"En ole nähnyt."
"Milloin näit hänet viimeksi?"
Joe koetteli muistutella, vaan hän ei ollut varma. Kansa seisottui kirkkoon. Yleinen kuiskutus alkoi, ja itsekukin alkoi näyttää levottomalta. Lapsilta ja noilta nuorilta opettajilta kyseltiin. Heistä ei ollut yksikään nähnyt, jos Tom ja Becky olivat laivalla kotimatkalla; silloin oli jo pimeä eikä kukaan tullut katsoneeksi, jos kaikki olivat mukana. Viimein sanoi eräs nuori mies luulevansa heidän olevan luolassa! Rouva Thatcher pyörtyi; täti Polly alkoi itkeä ja väännellä käsiänsä.
Tämä kauhistava uutinen kulki suusta suuhun, seurasta seuraan, kadulta kadulle; viiden minuutin kuluttua soivat kellot hurjasti, ja koko kaupunki oli liikkeellä! Tapaukset Cardiff Hill'illä menettivät silmänräpäyksessä painavuutensa, roistot olivat unhotetut, hevoisia satuloittiin, venheitä miehitettiin, höyrylossi laitettiin ulos, ja ennen kuin tuo kauhistava uutinen oli puolen tunnin vanha, niin lähestyi jo kaksisataa miestä luolaa sekä venheellä että maitse.
Koko ehtoopuolen näytti kauppala autiolta ja tyhjältä. Useampia naisia kävi täti Pollyn ja rouva Thatcherin luona, koetellen lohduttaa heitä. He itkivätkin heidän kanssansa, ja tämä lohdutti enemmin kuin sanat.