"Kuinkahan kauan me jo on oltuna täällä alhaalla, Tom? Eiköhän ole parasta, että käännymme takaisin."
"Siinä sinulla on oikein. Ehkä se on parasta."
"Osaatkos takaisin, Tom? minusta on kaikki semmoista sekasotkua."
"Kyllä minä luulen osaavani, vaan nuo yölepakot ovat harmillisia.
Jos ne sammuttaisivat kynttilämme, niin joutuisimme pahaan pulaan.
Koetelkaamme päästä jotakin toista tietä, niin ett'emme tarvitse kulkea
lepakko-luolan läpi."
"Tehdään niin, kunhan emme vaan eksyisi. Se olisi kauheata!"
He läksivät kulkemaan pitkin erästä käytävää, jota he kulkivat pitkän aikaa äänetöinnä, tarkastaen jokaista uutta aukkoa, jos tämä vähänkään näytti heistä tutulta; vaan ne olivat kaikki outoja. Joka kerran kuin Tom teki tällaisia tarkasteluita, etsei Becky hänen naamaltansa ilahuttavia merkkiä; vaan hän sanoi aina iloisesti:
"Oh, ei hätää. Tämä se ei vielä ole, vaan me tulemme kohta sille!"
Vaan kun toiveensa aina pettivät, alkoi hänkin jo epäillä; hän koetti nyt summassa sivu-solia, toivoen näin löytävänsä sen, jota etsi. Hän sanoi vielä kyllä, "ei hätää," vaan niin raskas paino lepäsi hänen sydämellänsä, että sanat menettivät sointunsa, ja ne kuuluivat siltä, kuin hän olisi sanonut "nyt ollaan hukassa!" Becky painautui hänen sivuunsa, hirveän peloissansa, ja koetti pidättää kyyneliänsä, vaan ne tulivat sittenkin esiin. Viimein sanoi hän:
"Tom kulta, älä ole milläsikään yölepakoista menkäämme takaisin sitä tietä! Me näytämme tulevan aina edemmäksi ja edemmäksi oikialta tieltä."
Tom seisottui.