"Kuuntele!" sanoi hän.
Syvä hiljaisuus: — hiljaisuus niin syvä että heidän huokumisensa kuului. Tom huusi. Kaiku kulki pitkin tyhjiä solia, ja kuoli kaukaisuuteen hiljaisella äänellä, joka oli kuin peikkojen ivanaurua.
"Oo, Tom, älä tee tuota uudelleen, se kuuluu niin kamalalta," sanoi
Becky.
"Kyllähän se kuuluu kamalalta, vaan paras on kumminkin huutaa; voisi tapahtua, että kuulisivat äänemme, näet sä."
Tuo "voisi tapahtua," kuului vielä kamalammalta kuin edellinen peikkomainen ivanauru, niin selvään ilmaisi se kuolevan toivon. Lapset seisoivat hiljaa ja kuuntelivat, vaan seurauksetta. Tom kääntyi paikalla takaisin sille tielle, jota olivat tulleet, kiiruhtaen askeleitansa. Vaan ei viipynyt kauan, ennenkuin jonkunlainen epäröiminen näyttäytyi hänen käytöksessänsä, joka ilmaisi Beck'ylle peloittavan seikan; hän ei osannutkaan takaisin!
"Voi, Tom, sinä et tehnyt minkäänlaisia merkkiä?"
"Voi, voi, mikä pöllö olin! Mikä pöllö olin! Minä en luullut kuunaan tarvitsevamme tulla takaisin samaa tietä! Ei, minä en osaa. Kaikki on niin sotkuista."
"Tom, Tom, me olemme hukassa, me olemme hukassa! Me emme pääse koskaan pois tästä hirmuisesta luolasta! Voi, miksi erosimme me toisista?"
Hän vaipui maahan ja purskahti niin kovaan itkuun, jotta Tom kauhistui ajatellessaan hänen, joko kuolevan tai tulevan hulluksi. Hän istuutui hänen viereensä, ja laski kätensä hänen ympärillensä! Tyttö painoi päänsä pojan rintaa vasten, likistyi kiini häneen, tunnusti kauhistuksensa, hyödyttömän surunsa, vaan kaukainen kaiku muutti kaikki hänen sanansa ivanauruksi. Tom pyysi häntä rohkaisemaan mieltänsä, vaan sitä ei hän sanonut voivansa tehdä. Tom alkoi moittia ja soimata itseänsä, kun oli saanut hänet tällaiseen pulaan; tällä oli parempi vaikutus. Tyttö sanoi, koettavansa toivoa uudelleen, nousevansa ylös ja seuraavansa häntä, mihin hän vaan tahtoi viedä hänet, kunhan vaan heittäisi tuollaisen puheen. Sillä, sanoi hän, syy oli kummankin yhtä suuri.
He kulkivat edelleen — ilman määrää — aivan summassa — muuta eivät he voineet tehdä kuin kulkea, aina vaan kulkea. Hetkiseksi näytti taas heidän toivonsa elpyvän — ei sentähden että heillä olisi ollut syytä siihen, vaan sentähden että toivon luonto on semmoinen, jos ei sen ponnistusvoima ole heikonnut vanhuudesta tai kovin likisestä tuttavuudesta vastoinkäymisten kanssa.