Vähän ajan perästä otti Tom Becky'n kynttilän ja sammutti sen. Tämä säästäväisyys merkitsi paljon. Sitä ei tarvinnut sanoilla selittää. Becky ymmärsi, ja hänen toivonsa kuoli uudelleen. Hän tiesi, että Tom'illa oli kokonainen kyntteli ja kolme tai neljä kappaletta taskussa — kumminkin täytyi hänen säästää.
Vähitellen voitti väsymys heidät; lapset koettivat olla, ikään kuin eivät olisi huomanneet sitä, sillä ajatus, että he tarvitseisivat istua, oli kauhea, kun aika oli niin tärkeä. Kulkeminen eteenpäin, olipa se mihin suuntaan hyvänsä, oli kumminkin edistymistä, joka voi kantaa hedelmän, vaan istuutua oli heittäyminen suoraan kuoleman kurkkuun.
Viimein tekivät Becky'n heikot jalat intin. Hän istuutui. Tom istuutui hänen viereensä, ja he puhelivat kodista, ystävistä siellä, mukavista sängyistä, ja varsinkin — valosta! Becky itki, ja Tom koetti keksiä jotakin keinoa lohduttaaksensa häntä, vaan kaikki hänen keinonsa olivat nukkavieruja liiallisesta käytännöstä ja kuuluivat pilkalta. Becky oli niin väsyksissä, että hän vähitellen vaipui uneen. Tom oli kiitollinen. Hän istui ja katseli tytön surullista muotoa ja näki sen saavan luonnollisen tyyneytensä hempeiden unien vaikutuksesta; ja vähitellen ilmautui hänen huulillensa hymyily. Tuo rauhallinen muoto rauhoitti ja vahvisti hänen omaakin sieluansa, ja hänen ajatuksensa kulkivat edellisiin aikoihin ja unen kaltaisiin muistelmiin. Kun hän näin oli vaipunut syviin ajatuksiin, heräsi Becky pienellä iloisella naurulla; vaan se kuoli hänen huulillansa ja syvä huokaus seurasi sitä.
"O', kuinka voin minä nukkua! Toivoisin, ett'en olisi koskaan, koskaan, herännyt! Ei, ei, sitä en olisi tahtonut, Tom! Älä katso noin päälleni! Minä en koskaan enää sano niin."
"Minä olen iloinen siitä, että olet nukkunut, Becky; sinä tunnet varmaankin itsesi nyt levähtäneeksi ja me koetamme taaskin urria täältä ulos."
"Voimmehan koettaa, Tom! Vaan minä olen nähnyt niin ihanan maan unissani. Luullakseni olemme matkalla sinne."
"Se ei ole sanottu, se ei ole sanottu. Rohkeutta, Becky, jatkakaamme koetuksiamme."
He nousivat ylös ja läksivät kulkemaan edelleen, käsitysten, vaan toivotta. He koettivat määräillä sitä aikaa, jonka olivat olleet luolassa, vaan eivät päässeet siitä sen selvemmälle kuin että se tuntui heistä päiviltä ja viikoiltakin, joka kumminkin selvästi oli mahdotointa, sillä heidän kynttilänsä eivät olleet vielä lopussa.
Pitkän ajan kuluttua — he eivät voineet määrätä, kuinka pitkän — sanoi Tom, että heidän piti kulkea hiljaa ja kuunnella veden tippumista, heidän piti löytää lähde. He löysivätkin sen, ja nyt sanoi Tom taas olevan ajan levähtää. Kumpikin olivat kovin väsyneet, vaan Becky sanoi kumminkin, että hän luuli voivansa käydä vielä vähän matkaa. Hän kummasteli, kun huomasi Tom'illa olevan vastaiset mielipiteet. Tätä hän ei voinut ymmärtää. He istuutuivat ja Tom kiinitti savella kynttilänsä vastaiseen seinään. Ajatukset pääsivät kohta valloilleen; mitään ei sanottu vähällä aikaa. Sitten katkaisi Becky hiljaisuuden:
"Tom minulla on nälkä!"