"En tiedä. Vaan kaikissa tapauksissa kaipaa äitisi sinua, niin pian kuin ovat tulleet kotia."
Se kauhistus, joka näkyi Becky'n muodolla, sai Tom'in paremmin ajattelemaan, ja hän ymmärsi tehneensä tyhmyyden. Becky'a ei odotettu yöksi kotia! Lapset olivat ääneti ja ajatuksissaan. Becky'n uudet surun osotteet saivat kohta Tom'in siihen vakuutukseen, että sama aate vaivasi tytön mieltä, kuin hänen omaansakin — nimittäin, että puoli Sunnuntaita voi kulua, ennenkuin rouva Thatcher sai tietää, ett'ei Becky ollut Harper'issa. Lapset kiinittivät silmänsä kynttilään, ja tarkastelivat kuinka se hitaasti ja armottomasti suli lyhemmäksi ja lyhemmäksi; he näkivät viimein puolen tuuman korkuisen sydämen jäännöksen olevan jälellä, näkivät voimattoman tulen nousevan ja laskeuvan, kohoavan pitkin hoikkaa savupatsasta, viipyvän silmänräpäyksen sen huipulla, ja sitten — vallitsi pimeys, syvä ja kauhistava.
Kuinka kauan aikaa tästä oli kulunut, ennenkuin Becky huomasi sen, että hän itki Tom'in sylissä, ei voinut kumpikaan määrätä. Muuta eivät tienneet, kuin että heräsivät pitkällisestä, kuoleman kaltaisesta unesta, ja tulivat taas tuntoon onnettomuudestansa. Tom arveli jo olevan Sunnuntain — ehkäpä Maanantainkin. Hän koetti puhella Becky'n kanssa, vaan tytön murhe oli kovin syvä, ja kaikki hänen toivonsa loppunut. Tom sanoi, että heitä varmaankin oli kaivattu ammon sitten, ja että heitä epäilemättä jo etsittiin. Hän tahtoi huutaa, ehkä tulisivat. Hän koetti, vaan tuo kaukainen kaiku kaikui niin hirvittävältä, ett'ei hän koetellut sitä uudelleen.
Tunnit kuluivat hitaasti, ja nälkä oli taas saapuvilla vaivaamassa vankia. Osa Tom'in kakkarapuoliskosta oli jälellä, he jakoivat ja söivät sen. Vaan tämä ei vaikuttanut muuta kuin kiihotti heidän nälkäänsä.
Tom sanoi:
"Ssi! Kuulitko?"
Kumpikin pidätti henkeänsä ja kuuntelivat. Ääni kuului, joka oli kuin hyvin heikko kaukainen huuto. Tom vastasi heti, otti Becky'ä kädestä, ja läksi haparoimaan pitkin käytävää, ääntä kohti. Nyt kuunteli hän uudelleen; taas kuului ääni, ja tällä kertaa selvästi lähempää.
"Siellä ovat he!" sanoi Tom; "he tulevat! Eteenpäin nyt Becky — nyt ei ole enää hätää!"
Vankien ilo oli milt'ei kertomaton. Kumminkin kulkivat he hitaasti eteenpäin; tiellä oli usein kuoppia, joita piti karttaa. He tulivat kohta tällaisen reunalle. Tämä voi olla kolmen jalan syvyinen, voi olla sadankin — kaikissa tapauksissa ei sen yli päässyt. Tom heittäysi mahallensa, ja haparoi käsillänsä niin syvään kun voi. Pohjaa ei tuntunut. Heidän täytyi jäädä tähän odottamaan, kunnes etsijät tulivat. He kuuntelivat; tuo kaukainen huuto eteni selvästi etenemistään! Vielä silmän räpäys tai pari, ja sitä ei kuulunut ollenkaan. Mikä musertava onnettomuus! Tom huusi kunnes äänensä painui, vaan turhaan. Hän puhutteli toivollisesti Becky'ä, vaan pitkä ijankaikkisuus kului, ilman että mitään kuului.
Lapset haparoivat takaisin lähteelle. Aika kului hitaasti; he nukkuivat taas, ja heräsivät nälkäisinä ja epätoivon alaisina. Tom luuli jo olevan Tiistain.