Nyt palasi hän takasin ja ajeli yöhön saakka kartanon ympäristöllä, näyttäin niinkuin ennenkin "mitä hän taisi". Vaan tyttöä ei enää näkynyt; kumminkin lohdutteli Tom itseänsä sillä toivolla, että tyttö oli ollut jonkin ikkunan lähisyydessä ja siitä nähnyt hänen vehkeensä.

Illallista syödessään oli Tom koko ajan niin hyvällä tuulella, että täti kummastellen mumisi itsekseen "mitähän herran nimessä lapselle on tapahtunut." Hän sai koko joukon nuhteita, siitä että hän oli heittänyt Sidiä savipalleilla, vaan nämä ei näyttänyt liikuttavan häntä ollenkaan. Hän koetteli varastaa sokeria aivan tätinsä nokan alta, vaan sai siitä napauksen sormillensa. Hän sanoi:

"Mutta täti, sinä et lyö milloinkaan Sidiä kun hän ottaa."

"Niin, Sid ei kiusaakaan minua niin kuin sinä. Jos en minä sinua varosi alinomaa, niin sinulla olisi aina sormesi sokerissa."

Tämän sanottua meni hän keittiöön, ja Sid, onnellinen rangaistuksettomuudestaan, ojensi kätensä sokeri astiaan, näin harmittaaksensa Tom'ia, joka olikin miltei kärsimätöntä. Vaan mitenhän Sid köpelöikiin sokeri astian kanssa, pudotti hän sen lattiaan ja se meni murskaksi. Tom tuli aivan iloiseksi — niin iloiseksi, että hän hillitsi kielensä ja oli ääneti. Hän päätti olla ihan ääneti, sanaakaan sanomatta, jos tätikin tulisi sisälle, siksi kuin hän kysyisi, kuka tuhon oli tehnyt. Sitte vasta aikoi hän kertoa koko asian, eikä koko maailmassa olisi mitään niin hauskaa kuin se, että tuo lemmikki ja kaikkein poikain esikuva saisi "selkänsä pehmitetyksi." Hänen sydämensä tykki niin ilosta, ett'ei hän tahtonut saattaa pidättäytyä, kun vanha rouva tuli sisälle ja seisattui kappaleita katselemaan, heittäen vihasta säihkyviä silmäyksiä lasisilmiensä yli. Tom jupisi itsekseen: "nyt se paukahtaa." Ja samassa kimpuili hän lattialla. Tuo mahtava kämmen kohosi vielä kerran läväyttääksensä häntä, vaan nyt huusi Tom:

"Kylliksi nyt. Miksis lyöt minua? Sid sen särki."

Täti Polly taukosi ällistyen, ja Tom odotti häneltä jonkinlaista sääliväisyyden katsausta; vaan kun hän oli saanut sanan suuhunsa, ei hän sanonut muuta kuin:

"Hm — jos oikein ajattelen niin selkäsauna ei ole milloinkaan liikaa sinulle. Varmaan olisi sinulla muita konnan koukkuja tehtävänä, jos en minä olisi läsnä."

Vaan sitten tunsi hän omantunnon vaivoja, ja hän halasi sanoa hänelle jonkin lempeän ja suosiollisen sanan. Kumminkin pelkäsi hän, että tämä selitettäisiin niinkuin hänellä olisi ollut väärin, ja tätä ei sallinut järjestys. Niin oli hän ääneti ja meni askareillensa surullisella sydämmellä. Tom nureksi eräässä nurkassa ja lievitteli suruansa. Hän tiesi, että hänen tätinsä sydämmessään oli polvillansa hänen edessään, ja tästä tiedosta oli hän täynnä juroa tyytyväisyyttä. Hän ei tahtonut ripustaa ulos minkäänlaista kylttiä ja tätinsä kylttäämistä hän ei tahtonut nähdä. Hän tiesi, että häntä vähä väliin katseli vesikiehteiset suosiolliset silmäykset, vaan hän ei tahtonut näitä tunnustaa. Hän näki hengessä itsensä olevan kuolinvuoteella, ja tätinsä vuoteensa vieressä ryhöttäen polvillansa anoen häneltä anteeksi entisestä ankaruudestaan, vaan hän kääntyi seinään päin ja kuoli, sanaakan sanomatta. Oh, mikä hätä tätillä silloin olisi! Ja hän näki itseänsä kannettavan joelta kotia, kuolleena, tukka läpimärkänä, kädet ijankaikkisesti jäykkinä ja liikkumattomina, ja tuo runneltu sydänparka rauhassa. Kuinka täti silloin heittäytyisi hänen päällensä, kuinka hänen kyyneleensä juoksisivat virtana ja kuinka hän rukoileisi Jumalaa saadaksensa takaisin rakastetun poikansa, jota hän ei enää kuuna kullan valkeana kohteleisi kovuudella! Vaan hän makaisi tuossa kylmänä ja vaaleana — pieni marttyyri parka, jonka kärsimykset olivat nyt päättyneet. Näin uneksiessaan tuli hän semmoiselle mielenalalle, että hänen piti yhä nieleksiä, sillä hän oli aivan pakahtumaisillaan, ja hänen silmänsä olivat täytetyt kyyneleillä, jotka valuivat pitkin nenävartta, kun vaan räpäytti silmiänsä ja tippuivat nenänpäästä alas.

Tämän surun viljeleminen oli hänelle niin suuri nautinto, ett'ei hän voinut kärsiä sitä, että joku maallinen tai muu häiritsevä ilo keskeytti sen. Hänen surunsa oli kovin pyhä tullaksensa tämmöisen lähisyyteen, senpätähden, kun hänen serkkunsa Mary, iloisna siitä että oli taas päässyt kotiansa pitkän viikon maalla oltuansa, tuli tanssien huoneesen, nousi hän ylös ja meni pilvisenä ja sumuisena toisesta ovesta, kun serkkunsa toi toisesta iloa ja päiväpaistetta.