Hän vaelti pois noilta tunnetuilta paikoilta, joille nuorukaiset tavallisesti kokoontuivat, ja etsei yksinäisiä paikkoja, jotka olivat yhteydessä mielensä kanssa. Virta oli ajanut yhteen joukon puita, jotka muodostivat ikään kuin lautan; hän istuisi sen reunalle katselemaan tuota synkkää syvyyttä, toivoen tuohon heti hukkuvansa, tuntematta kumminkin noita vanhanaikuisia, vastenmielisiä tunteita, jotka luonto oli laatinut. Nyt muisti hän keto-orvokki kukkaisensa.
Hän kaivoi sen käsiinsä, mustuneena ja muuttuneena, ja tämä kiihoitti merkillisesti hänen surullista onneansa. Hän arveli itsekseen, tokkohan tuo tyttö, jos tietäisi suruni, surkuttelisi minua. Itkisikö hän ja toivoisiko hän saavansa laskea kätensä kaulalleni lohduttaaksensa minua. Vai kääntyisikö hän kylmäkiskoisesti pois puolestani, niinkuin koko tuo turmeltu maailma? Tämä kuva synnytti semmoisen pyörteen suloista kärsimistä hänessä, että hän vähän väliin uudisti sitä mielessään, ja vaali sitä aina uutena ja erimuotoisena, kunnes sai sen viimein nukkavieruksi.
Viimein nousi hän huoaten ylös ja katosi pimeyteen. Noin puoli kymmenen eli kymmenen aikoina tuli hän sille ihmistyhjälle kadulle, jossa hänen tuntematon ihailtavansa asui. Hän seisattui hetkeksi kuuntelemaan, vaan ei kuulunut niin risaustakaan koko kylästä, yhdestä ainoasta ikkunasta toisessa kerroksessa paistoi synkkä, punainen valo. Olikohan hänen jumaloitunsa tuolla? Hän kiipesi lankku-aidan yli ja tuli viimein kopeloiden ryytimaan läpi ikkunan alle; tässä katseli hän kauan syvällä liikutuksella ylöspäin, heittäysi sitten maahan seljallensa, pannen kätensä rintansa yli ristiin, pitäen näin lakastunutta kukkaansa. Ja niin tahtoi hän kuolla — ulkona tuolla kolkossa maailmassa, jossa ei ollut kattoa hänen päänsä päälle, ei ystävällistä kättä sivullansa, joka olisi pyhkinyt kuollon hien hänen otsaltansa, ei ystävällistä muotoa, joka surkutellen olisi kumartunut hänen ylitsensä, koska viimmeinen kova kamppaus tuli. Ja sitten näkisi tyttö hänet, kun hän katseli ulos ikkunasta ihanaa aamua — ja voi! Mahtaisiko hän pudottaa kyyneleitä nähdessänsä hänen hengettömän ruumiinsa, huokailisiko hän vähänkään, kun hän näki voimakkaan ja nuoren elon noin kauheasti hävinneen, noin aikaiseen niitettynä kuollon viikatteella?
Ikkuna aukesi, erään piian kimakka ääni häiritsi tuon pyhän hiljaisuuden, ja ikäänkuin taivaan portit olisivat auvenneet, alkoi vesi huuhtoa tämän maalla makaavan martyrin kuolevaisia jäännöksiä.
Tuo kuoleman kielissä oleva uros hyppäsi ylös sydäntä keventävällä nuhkauksella, erään viskatun kappaleen suhina kuului ilmassa, ja jyrinä johon oli sekoitettu mutiseva kirous; samalla kuului niinkuin säretyn ikkunan ruudun helinä, ja eräs pieni, aaveen kaltainen haamu kiipesi lauta-aidan yli ja kiiti pimeässä tiehensä.
Vähän sen jälkeen, kun Tom, joka oli riisuutunut mennäksensä levolle, talikynttilän valossa tarkasteli märkiä vaatteitansa, havahti Sid, vaan jos hänellä ylipäänsä lienee ollut mielessä pistellä, niin maltti hän nyt mielensä ja pysyttäytyi tyynenä — sillä vaara loisti Tom'in silmistä. Tom marri pesäänsä itseänsä rukouksilla vaivaamatta. Sid tarkkasi kyllä tämän laiminlyönti synnin.
NELJÄS LUKU.
Aurinko nousi valaisemaan hiljaista maailmaa ja paistoi tuon rauhallisen kauppalan yli ikäänkuin olisi tahtonut heittää sille siunauksen säteitä. Aamuisen syötyä piti täti Polly perhe-jumalanpalveluksen. Hän alkoi rukouksella joka perustautui paraastaan raamatun lauseisiin, jotka olivat yhteen muuratut hänen omilla ajatuksillaan, ja tästä korkeudesta luki hän lavean luvun Mooseksen laista, juuri kuin se olisi ollut luettu Siinain vuorelta. Nyt vyötti Tom kupeensa, niin sanoaksemme, ja alkoi "lukea lauseitansa." Sid oli jo oppinut läksynsä useampia päiviä takaperin. Tom pani kaikki voimansa liikkeelle oppiakseen viisi värsyä ulkoa; ja hän valitsi osan Vuori-saarnasta kun ei voinut löytää lyhempiä värssyjä. Puolen tunnin kuluttua oli hänellä epätietoinen yleinen käsitys läksystänsä, vaan ei muuta, sillä hänen sielunsa vaelsi kaikilla inhimillisen aatoksen aloilla; ja hänen sormiansa vaivasi erinomainen nypelöimisen halu. Mary otti hänen kirjansa, kuulustaaksensa häntä ja hän koetteli löytää tiensä sumussa.
"Autuat ovat — hm, hm."
"Hengellisesti."