"Eipähän uskalla sanoa! Siis se on joku noita-akka, joka on tehnyt tämän. Tiesinhän minä sen."
Hän tiesi sen kyllä kuinka turhaa se oli vastustella noitia ja heitti sen siis pahoilla mielin; vaan hänelle juohtui mieleen se, että hän yhtä hyvin voi pitääkin sen marmori-pallon, jonka hän oli viskannut pois, ja alkoi sentähden maltilla ja uskolla etsiä sitä. Vaan hän ei löytänyt sitä. Hän meni takaisin aarre-aitallensa ja asettui tarkasti seisomaan samaan asemaan, kuin hän oli seissut marmori-palloa viskatessaan; sitten otti hän taskustansa toisen marmori-pallon ja viskasi sen samoin kuin edellisenkin, sanoen:
"Veli, mene veljeäsi etsimään!"
Hän katsoi mihin se seisattui ja meni katsomaan. Vaan joko se nyt seisattui liika aikaiseen tai lensi liian kauaksi; hänen piti vielä koettaa pari kertaa. Viimeinen kerta onnistui. Marmoripallot olivat niin liki toisiansa, ett'ei niiden välillä ollut jalkaakaan.
Juuri samassa silmänräpäyksessä tunkeusi viheriöitsevän metsän läpi tinaisen leikki-torven toitotus hänen korviinsa. Tom viskasi nutun päältänsä ja housut jalastansa, muutti toisen hihnoistansa vyöksi, kaivoi sen lahoneen hirren vieressä olevasta sammaliläjästä esiin erään puisevan jousen ja nuolen, puusapelin ja tina-torven; yhtäkkiä oli hän siepannut nämä aseet ja juoksi nyt siitä paljain säärin niin, että paita leimusi. Hän seisottui erään korkean jalavan alle, toitotti torvellansa vastaukseksi, ja alkoi hiipiä varpaillansa eteenpäin, ja varovasti katsellen ympärillensä. Hän kuiskasi hiljaa — seurakumppaleille, joita hän mielessään kuvaili olevan:
"Seisahtukaat iloiset poikani! Pysykäät piilossa kunnes torveeni puhallan."
Nyt tuli Joe Harper esiin, yhtä kelteisillään ja hyvin varustettuna kuin Tom'kin. Tom huusi:
"Seisahdu! Kuka se on joka uskaltaa tulla Sherwoodin metsään minun luvattani?"
"Guy of Guisborne ei tarvitse kenenkään lupaa! Kuka sinä olet, joka, — joka —"
"Joka uskallat pitää sellaista puhetta," kuiskutti Tom, sillä he puhuivat ulkoa, kirjan jälkeen.