Tom hiipi sinne tänne sivuteitä, kunnes hän tuli takasin tulevien koulu-lasten näkyvistä ja jatkoi tietään vihoissaan. Hän kulki pari eli kolme kertaa pienen sivu-joen yli, lapsellisessa uskossa, että veden ylikäyminen muka eksyttäisi jälestä ajajat jäliltä. Puolta tuntia myöhemmin katosi hän Douglaan lesken kartanon taakse Cardiff Hillin kukkulalle, ja koulu kartanoa tuskin enää näkyi laaksosta hänen takanansa. Hän meni erääsen tiheään metsään, kulki raivaamatonta tietä sen keskelle, ja istausi sammalille, muutaman tuuhean tammen alle. Ei niin tuulen väräystä tuntunut ilmassa, ja tuo tukahuttava puoli-päivän kuumuus oli saanut linnutkin vaikenemaan; luonto oli ikäänkuin unen horroksissa, jota ei häirinnyt muu, kuin erään tikan välistä kaukaa kuuluva nakutus, ja tuntui tekevän tämän hiljaisuuden vielä kolkommaksi ja jylhemmäksi. Pojan mieli oli kovin synkkä; hänen tunteensa olivat yhteydessä luonnon kanssa. Hän istui kauan, kyynäspäät nojattuna polville ja leuka kämmenissä, arvellen. Onnellisinkin elämä tuntui hänestä kuormalta, ja hän kadehti puoleksi Jimmy Hodgessia, joka nykyään oli kuollut. Se olisi niin rauhallista, tuntui se hänestä, maata maan mustassa mullassa, ja uneksia ijankaikkisesta ijankaikkiseen, tuulen puita tuuvitellessa ja lännen liehakoidessa haudan kukkasia, eikä kuunaan, kuunaan enää murehtia mistään. Jos hänellä vaan olisi puhdas pyhäkoulu-omatunto, niin muuttaisi hän mielellään tästä maailman melusta ja vaivasta.
Vaan mitä oli tuon tytön suhteen tehtävä? Ei niin mitään. Hänellä oli ollut parhaat tarkoitukset häntä kohtaan, ja tyttö oli kohdellut häntä kuin koiraa — aivan kuin koiraa. Kerran oli tyttö katuva sen, vaan — ehkä vasta silloin kuin se oli jo myöhäistä. Ah, jos hän vaan voisi kuolla lyhemmäksi aikaa!
Vaan nuoruuden kimmoava sydän ei pysy kauan pakoitetussa muodossa. Niin alkoi Tom'inkin mieli vähitellen kääntyä tämän maailman menoihin. Ajatteles, jos hän kääntäisi selkänsä kotiseudullensa, juuri nyt, ja häviäisi tuntemattomalla tavalla? Ajatteles, jos hän karkaisi — kauas, kauas meren takaisille tuntemattomille maille — eikä tulisi konsaan sieltä takaisin! Millähän mielellä tyttö silloin olisi? Ajatus, ruveta cirkuskujeiliaksi astui taas hänen mieleensä, vaan tämä ajatus nosti nyt inhoa hänen sydämessänsä; sillä kevytmielisyys, pila ja kirjavat trikoot, olivat loukkaavat, kun ne tunkeutuivat romantiikin korkeissa sumuisissa ilmoissa liikkuvaan sieluun. Ei, hän tahtoi ruveta sotamieheksi, ja tulla takaisin pitkien vuosien kuluttua, arpisena ja kuuluisana. Ei, vielä paremmin, hän tahtoi mennä Indianien kanssa metsästämään puhveli-härkiä, ja kuleksia ryöstöretkillä vuoristossa ja noilla raivaamattomilla, suurilla lakeuksilla tuolla kaukana Lännessä, ja kaukaisessa tulevaisuudessa tulla takaisin, suurena päälikkönä, koristettuna höyhenillä ja kauheasti maalattuna, ja eräänä uneliaana kesä-aamuna ryyätä Pyhä-kouluun, kauhistavalla sotahuudolla, ja saattaa kaikkien entisten kumppaniensa silmät sammuttamattomasta kateudesta säihkymään. Hän tahtoi ruveta meri-rosvoksi! Nyt tiesi hän miksi rupeaisi! Nyt hymyili tulevaisuus selvästi hänelle ja hehkui himmentämättömällä valolla. Kuinka hänen nimensä kaikuisi ympäri maailmaa ja kauhistuttaisi kaikki kansat. Kuinka ihanasti hän kyntäisi meren läikkyviä aaltoja, tuolla matalalla, pitkällä ja mustalla kilpalaivallansa, "Myrskyn neito" jonka perässä häilyi kauhua nostava lippu! Ja, kuinka hän, koska maineensa oli kohonnut korkeimmalleen, yht'äkkiä ilmestyisi tuohon vanhaan kauppalaan, ja, ruunisena ja päivettyneenä, astuisi kirkkoon, musta samettinuttu päällänsä, leveät housut ja pitkävartiset saappaat jalassa, karmosiinipunainen vyö vyöllä, johon oli pistetty kymmenittäin pistoolia ja josta riippui hänen pahantekoihinsa ruostunut sapelinsa, musta leveä reunainen, höyhenillä koristettu huopa-hattu päässänsä, ja musta lippunsa, jossa näkyi irvistävä pääkallon kuva, jonka alla oli ristissä kaksi sääriluuta, ja kuinka hän silloin ilolla kuulisi ympärillänsä kuiskettavan: "Se on Tom Sawyer, Merirosvo! Musta Kostaja Hispanian mereltä!"
Niin, se oli päätetty; hänen elämänsä rata oli määrätty. Hänen oli karkaaminen kotoansa ja astuminen sille. Hänen piti lähteä jo huomisaamuna. Sentähden piti hänen alkaa valmistautua. Hän päätti koota kaikki varansa. Hän meni erään lahoneen hirren luokse ja alkoi kaivaa Barlow-veitsellänsä sen latvan alusta. Vähän aikaa kaivettuansa, tuli puuta vastaan, joka komisi ontolta. Hän pani kätensä sen päälle ja lausui vakavalla äänellä seuraavat loihtu-sanat:
"Mitä tässä ei ole, niin tulkoon Mitä tässä on, niin jääköön paikallensa!"
Sitten kaaputti hän mullan pois ja paljasti erään honkaisen laatikon. Hän nosti sen ylös, ja sen alta tuli esiin pieni, sievä aarre aitta, lauta seinillä ja pohjalla. Siinä oli muuan marmoripallo. Tom'in hämmästys oli ääretön! Hän kuopi korvansa tausta aivan äimistyneen näköisenä ja sanoi:
"Tämmöistäpä en ole nähnyt kuuna kullan valkeana!"
Niin heitti hän suutuksissaan pois marmoripallon, — ja vaipui ajatuksiin. Tosi oli, että hän pettyi uskossansa, jota hän ja kumppaninsa olivat pitäneet aivan epäilemättömänä. Jos marmoripallon hautasi ja teki samalla joitakuita taika-temppuja, jättäisi haudan rauhaan neljäksitoista päiväksi, ja sen ajan kuluttua avaisi sen äsken lausutulla lauseella, niin nähtäisiin, että kaikki ne marmori-pallot, jotka on kadottanut aikojen kuluessa, tällä ajalla olisivat kokoutuneet sinne, jo olisivat olleet hyvinkin eroitetut. Mutta nyt oli koko koetus mennyt mitättömiin. Koko hänen uskonsa perustus kukistettiin. Hän oli usein kuullut puhuttavan tämän asian lykästymisestä, vaan ei milloinkaan siitä, että se olisi mennyt mitättömiin. Hän ei tullut ajattelemaan sitä, että hän itse jo oli ennen useita kertoja koetellut, vaan että hän aina oli unhottanut piilopaikan. Hetkisen aikaa mietti hän tätä asiaa, ja tuli siihen päätökseen, että joku kelvoton noita-akka oli sekaunut asiaan ja rikkonut velhouksen. Tästä päätti hän ottaa selvän ja alkoi etsiä kunnes löysi pienen hiekka pälven, jossa oli vähäinen rattimainen kuoppa. Hän heittäysi alas, asetti suunsa niin likelle kuoppaa kuin mahdollista ja huusi:
"Kuoppa-mato, Kuoppa-mato, vastaas minun kysymykseen!
Kuoppa-mato, Kuoppa-mato, vastaas minun kysymykseen!"
Hiekka kuopassa alkoi liikkua, ja eräs pieni musta mato näyttäytyi hetkisen aikaa, vaan kaivausi paikalla taas hiekkaan, aivan peloissaan.