"Becky, minä — minä en pidä muista kuin sinusta."
Ei vastausta — vaan tyrskymisiä.
"Becky," viehkeydellä.
Kovempia tyrskytyksiä.
Tom otti esiin kalleimman kalunsa, erään messinki napin vanhasta pesän-pellistä, kuletti sitä tytön ympärillä niin, että hän taisi nähdä sen ja sanoi:
"Etkös olisi niin hyvä, Becky, ja ottaisi tätä?"
Tyttö viskasi sen lattialle. Tom läksi nyt pois koulukartanosta, ja kulki yli kukkuloiden, kauas, kauas — eikä tullut tänään enää kouluun. Becky alkoi jo kumminkin epäillä. Hän juoksi ovelle vaan Tom'ia ei näkynyt. Hän juoksi leikki-kentälle; häntä ei näkynyt sielläkän. Nyt huusi hän.
"Tom! Tule takaisin, Tom!"
Hän kuunteli tarkasti, vaan ei kuulunut vastausta. Hänellä ei ollut muuta seuraa kuin hiljaisuus ja yksinäisyys. Niin istuutui hän uudelleen itkemään, soimaten itseänsä; muut koulu-lapset alkoivat nyt tulla vähitellen, ja hänen täytyi kätkeä surunsa ja asettaa sydämensä, ja kantaa pitkän, ikävän ja vaivaloisen ilta-rupeaman surut ja murheet, joista hän ei tainnut puhua kellenkään, sillä kaikki olivat hänelle vielä oudot ja tuntemattomat.