"Oo, Joe, sinä olet enkeli. Minä siunaan sinua tästä vielä viime hetkenänikin."
Potters alkoi itkeä.
"Tule nyt, kyllä se on jo kyllin. Tässä ei ole aikaa itkeä. Mene nyt matkojasi, sinä tuonne päin, minä lähden tälle haaralle. Joudu nyt vaan, äläkä jätä minkäänlaisia jälkiä jälestäsi."
Potters läksi kulkemaan edelleen, vauhdilla, joka kohta muuttui juoksuksi. Puoliveri katsoi hänen jälkeensä ja jupisi:
"Jos hän on noin pyörryksissä selkäsaunasta ja viinasta, kuin hän näytti päältä katsoen, niin ei hän muista veistänsä ennenkuin matkain päässä, eikä uskalla tulla sitä itsekseen hakemaan tällaiselta paikalta — pelkuri!"
Parin tai kolmen minuutin kuluttua ei ollut tuolla murhatulla miehellä, peitetyllä ruumiilla, kannettomalla arkulla, ja avonaisella haudalla muuta peräänkatsojaa kuin kuu. Hiljaisuus oli taas täydellinen.
KYMMENES LUKU.
Pojat pakenivat kauppalaa kohden minkä ennättivät, mykkinä kauhistuksesta. He vilkasivat välistä olkansa yli taaksensa, ikäänkuin olisivat peljänneet perästä ajajia. Joka ainoa kanto, joka tuli näkyviin heidän tiellänsä, oli heistä mies tai vihollinen, ja pani heidät pidättämään henkeä, ja kun he juoksivat eräitten kauppalan rajalla olevien hökkelien sivu, näytti kahlekoirain haukunta antavan heille siivet.
"Kunhan ennätettäisiin vanhalle karvarin-tehtaalle ennenkuin kaadumme!" kuiskasi Tom läähättäen. "Minä tuskin jaksan kauemmaksi."
Huckleberry'n raskas läähätys oli hänen ainoa vastauksensa, ja pojat koettivat pinnistäen voimiansa, päästä toiveittensa perille. He tulivat aina lähemmä ja lähemmä ja viimein hyppäsivät rinnatusten avonaisesta portista sisään, ja vaipuivat kiitollisina ja uuvuksissa varjelevaan varjoon sisäpuolella. Vähitellen alkoi heidän pulssinsa lyödä hitaammin, ja Tom kuiskasi: