"Minä tarkoitin hyvää sinulle, Tom. Ja, Tom, se tekikin hyvää sinulle."
Tom katsoi häntä silmiin, ja pieni veitikkamaisuus vilahti näkyviin hänen silmistänsä.
"Kyllä minä sen tiedän, hyvä täti, että te tarkoititte hyvää, ja samaa tarkoitin minä myös Pekalle. Ja hyvää se tekikin hänelle. Minä en ole koskaan ennen nähnyt häntä niin reipassa —"
"Oh, mene tiehesi ennenkuin suututat minut uudelleen. Koeta olla tästä lähin siivo ja sievä niin pääset ottamasta rohtoja."
Tom tuli kouluun ennen aikojaan. Tämä kumma oli tapahtunut joka päivä viime aikoina. Ja nyt, siihen sijaan kuin ennen oli leikitellyt kumppaniensa kanssa, käveli hän koulun edustalla miettien. Hän sanoi olevansa kipeä; ja olikin sen näköinen. Hän oli katselevinansa kaikille muille haaroille paitsi sinne, jonne hänen silmänsä todellakin pälyivät — pitkin tietä. Kohta tuli Jeff Thatcher näkyviin, Tom'in kasvot kirkastuivat; hän kääntyi sitten surullisena pois. Kun Jeff Thatcher tuli hänen luoksensa, puhutteli Tom häntä ja koetti vähitellen kääntää puhetta Becky'yn, vaan tuo ajattelematon poika nulikka ei tarttunut onkeen. Tom odotti odottamistaan, aina toivoen kun jonkun tytön häilyvät helmat tuli näkyviin, vaan vihasi niitten omistajaa, kun näki ett'ei se ollut se, jota hän odotti. Viimein herkesi hameita näyttäytymästä, ja hän vaipui toivottomaan synkkä-mielisyyteen; hän meni tyhjään koulu-saliin, ja istuutui paikallensa kärsimään. Silloin tuli vielä muutamat helmat portista sisään, ja Tom'in sydän oli hypätä hänen kurkustansa ylös. Samassa olikin hän kartanolla, ja "kävi päälle" kuin Indiani; hihkui, nauroi, ajeli poikia, hyppäsi aidan yli, jolloin oli menettää sekä henkensä että säärensä, pyöri kehänä, seisoi päällään — teki kaikkia konstia, joita vähänkin muisti ja taisi, pitäen koko ajan Becky Thatcher'ia silmällä, nähdäksensä, jos hän huomaisi häntä. Vaan hän ei näyttänyt tietävän mitään kaikesta tästä; eikä katsonut sinne päinkään. Olikohan se mahdollista, ett'ei hän tiennyt hänen läsnäolostansa? Hän muutti näyttelönsä aivan tytön lähisyyteen; tuli suurella sotahuudolla, sieppasi hatun erään pojan päästä, heitti sen kouluhuoneen katolle, ryntäsi muutaman poika-parven läpi, heitellen heitä kumoon joka haaralle ja lankesi itse kimpuillen aivan Becky'n nokan eteen ja olipa vähällä kaataa hänetkin — tyttö kääntyi nenä pystyssä hänestä pois ja hän kuuli hänen sanovan: "Äh! jotkut pitävät sen sukkeluutena — aina näyttäytyä."
Tom'in kasvoja poltteli. Hän nousi ylös ja hiipi pois häpeissään ja kukistettuna.
KOLMASTOISTA LUKU.
Tom oli tehnyt päätöksensä. Hänen mielensä oli musta ja epätoivon alainen. Hän oli hyljätty, turvaton poikaparka, sanoi hän; ei kukaan pitänyt hänestä, vaan kun he tulivat havaitsemaan, mihin olivat pakoittaneet hänet, niin varmaan katuisivat. Hän oli koettanut tehdä oikein ja edistyä, vaan he eivät olleet suvainneet sitä: ja kosk'ei muu tahtonut tyydyttää heitä kuin pääseminen hänestä, niin tapahtukoon niin, ja syyttäkööt häntä seurauksista — miks'eivät tekisi sitä? Mikä oikeus oli turvattomalla valituksiin? Niin, he olivat viimein pakottaneet hänet siihen; hän tahtoi poiketa pahuuden poluille. Muu ei enää auttanut. Samalla oli hän tullut kauas niitylle, ja koulukellon viehkeä kehoitus "alkamaan" sattui vielä himmeästi hänen korviinsa. Hän alkoi tyrskiä, ajatellessaan, ett'ei hän enää milloinkaan, milloinkaan, saisi kuulla tätä vanhaa, hyvin tunnettua ääntä — se oli kovaa, vaan se oli pakosta; koska olivat ajaneet hänet kolkkoon maailmaan, täytyi hänen kärsiä — vaan hän antoi heille anteeksi. Tyrskiminen kiihtyi ja kyyneleet valuivat runsaasti pitkin kasvoja.
Juuri samassa silmänräpäyksessä tuli häntä vastaan mieliheimolaisensa, Joe Harper — synkän näköisenä ja silmin nähtävästi kantaen kauheita ajatuksia sydämessään. Tässä oli selvästi "kaksi sielua, joilla oli yksi ainoa ajatus." Tom pyhki silmiänsä nuttunsa hialla ja alkoi jupista jotakin siitä että hän oli päättänyt lähteä kotoansa vaeltamaan ympäri maailmaa, välttääksensä kodon kovaa kohtelua ja puuttuvaa myötätuntoisuutta, eikä koskaan enää palata takaisin, ja lausui viimein sen toiveen, että Joe ei unhottaisi häntä.
Vaan nyt tuli selville, että tämä oli pyyntö, jota Joe juuri oli aikonut esittää Tomille, ja että hän siinä aikomuksessa oli tullut etsimään häntä. Hän oli äitiltään saanut selkäänsä siitä, että hänen olisi pitänyt juoda kermaa, jota hän ei kuunaan ollut maistanut, eikä edes tiennyt sitä olevankaan; se oli aivan silmin nähtävä asia, että äitinsä oli kyllästynyt häneen ja toivoi hänen menevän tiehensä. Jos asian laita oli niin ja mielipiteet tällaiset, niin ei ollut muuta kun tyytyminen; hän toivoi että äiti eläisi onnellisena, eikä konsaan tulisi katumaan sitä, että oli ajanut poikaparkansa myrskyiseen maailmaan, kärsimään ja kuolemaan.