Kun olivat oikein väsyneet, juoksivat he rannalle ja piehtaroivat tuolla kuivalla, kuumalla hiekalla, kaivausivat kokonaan sen sisään ja pötköttivät jonkun aikaa sillä tavoin hiljaa, vaan juoksivat kohta uudelleen jokeen ja tekivät pääasiallisesti samat temput kuin ennenkin. Viimein havaitsivat he sen, että heidän ruumiinsa oli aivan yhden karvainen, kuin ihonkarvaiset trikoot, ja niin piirsivät he muutamia kiehkuroita hiekkaan ja leikittelivät cirkusta — jossa oli kolme "pajasia" eli kujeiliata, sillä ei yksikään tahtonut jättää parasta paikkaa toisellensa.
Sitten ottivat he esille marmoripallonsa ja alkoivat pelata "pari vai puoli" ja muita samallaisia uhkapeliä kunnes suuttuivat tähänkin iloon. Tämän perästä uivat Joe ja Huck vielä kerran, vaan Tom ei uskaltanut, sillä hän oli havainnut, että samalla kuin hän oli potkinut housut kintuistansa, niin oli hän myös potkaissut kalkkakäärmeen kalkat nilkastansa, ja hän ihmetteli suuresti, kuinka hän, kun oli kadottanut näin mahtavan taika-kapineen, ei jo ammoin sitten ollut saanut suonenvetoa vedessä. Hän ei uskaltanut mennä ennen veteen kuin oli löytänyt sen, ja siihen olivat ja toiset pojat uupunet ja valmiit lepäämään. Vähitellen erosivat he, tulivat alakuloisiksi, ja alkoivat heittää toivon-alaisia silmäyksiä tuon leveän joen toiselle puolen, sille paikalle jossa pieni kauppala lepäsi unisena auringon helteessä. Tom havaitsi suureksi hämmästykseksensä kirjoittelevansa hietaan "Becky" suurella varpaallaan, hän pyhkäsi pois sen ja oli vihoissaan heikkoudestansa. Yhtä hyvin kirjoitti hän sen uudelleen; hän ei voinut olla sitä tekemättä. Hän peitti sen taas ja pelastausi kiusauksesta niin, että kokosi toiset pojat ja lyöttäysi itse heidän seuraansa.
Vaan Joe'n mieli-ala oli vaipunut melkein toivottomaan tilaan. Hänellä oli niin kova koti-ikävä, että töin tuskin voi kestää sitä. Kyyneleet eivät olleet kaukana. Huck oli myös alakuloinen. Tom oli alakuloinen, vaan ei tahtonut näyttää sitä millään muotoa. Hänellä oli salaisuus, jota hän ei ollut vielä valmis ilmoittamaan, vaan jos ei tuo kapinallinen alakuloisuus laimistuisi kohta, niin olisi hän pakoitettu tekemään sen. Hän sanoi, teeskennellyllä ilolla:
"Pojat, lyönpä veikan, että tällä saarella on ollut ennenkin merirosvoja. Lähtekäämme keksintö-retkille uudelleen. He ovat piilottaneet aarteita johonkin. Mitä sanoisitte, jos löytäisimme mädänneen arkun täynnä kultaa ja hopeaa — hä?"
Vaan tämä tuotti hyvin vähäisen iloa, joka katosi ilman vastauksetta.
Tom koetti vielä paria innostuskeinoa, vaan nekään eivät lykästäneet.
Se oli aivan turhaa työtä. Joe istui ja kaiveli kepillään hietikkoa
hyvin surullisen näköisenä. Viimein sanoi hän:
"Pojat lopettakaamme. Minä haluan kotia. Täällä on niin kolkko."
"Oh, Joe, sinä tulet paremmalle tuulelle jonkun ajan kuluttua", sanoi
Tom. "Ajatteles vaan, kuinka hyvä kalavesi meillä on tässä."
"Minä en pidä kalastuksesta. Minä tahdon kotia."
"Vaan, Joe, tämänlaista uimapaikkaapa ei löydy missään muualla."
"Uiminen ei ole mistään kotoisin; ja minä näen, ett'en minä missään tapauksessa pidä siitä suurta lukua, kun ei kukaan estä minua uimaan menemästä. Minä ai'on mennä kotia."