Silloin setä Silas hypähti seisaalleen ja huusi niin kiivaasti, etten milloinkaan ollut häneltä sellaista kuullut:
"Olenko minä hänen veljensä vartia?"
Mutta heti hän taas katui, hän lyyhistyi kokoon ja sanoi lempeimmällä äänellään:
"Sinun ei tarvitse sanoa sitä hänelle, Billy; en ole muutamaan päivään voinut oikein hyvin ja olen niin hermostunut, etten osaa punnita sanojani. Sano hänelle, ettei hän ole täällä."
Kun neekeri oli mennyt, käveli vanhus tuvassa edestakaisin, mumisten tavan takaa käsittämättömiä sanoja ja tarttuen tukkaansa. Sitä oli oikein surkea katsella; mutta täti Sally kuiskasi meille, ettei meidän pitäisi kiinnittää huomiota häneen. Hän sanoi, että sen jälkeen kuin niin monet vastukset olivat kohdanneet häntä, hän vaipui usein ajatuksiinsa ja tiesi tuskin enää, mitä hän teki. Yölläkin hän kuljeskeli paljo enemmän kuin ennen unissaan, joko talossa tai myös ulkona. Jos tapaisimme hänet tällöin joskus, pitäisi meidän antaa hänen mennä menojaan eikä herättää häntä. Kukaan muu ei voinut häntä auttaa kuin Benny, joka ymmärsi parhaiten kohdella häntä.
Nytkin hän hiipi sedän viereen, kun tämä alkoi väsyä alituisesta edestakaisin kulkemisesta. Hän kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja käveli mukana, kunnes setä katseli hymyillen alas häneen ja kumartui häntä suutelemaan. Vähitellen poistui tuskastunut ilme hänen kasvoiltaan ja hän antoi Bennyn johdattaa itsensä huoneeseensa. Oli oikein ilo nähdä isän ja tyttären hellää suhdetta.
Täti Sallyn täytyi nyt asettaa lapset nukkumaan, ja kun Tomista ja minusta alkoi tuntua ikävältä, pistäydyimme vielä kuunvalossa kentällä, jossa kasvoi kypsiä vesimelooneja. Söimme oikein sydämemme halusta ja puhelimme kaikenlaista. Tom arveli, ettei hän epäillyt rahtuakaan, että Jupiter yksin oli syypää riitaan. Ensi tilassa hän aikoi päästä selville asiasta ja taivuttaa sitte kaikin voimin setä Silasia antamaan hänelle matkapassin.
Lörpöttelimme, tupakoimme ja keskustelimme siellä varmaankin kaksi tuntia. Kun palasimme taloon, oli aivan hiljaista ja pimeätä; kaikki olivat menneet levolle.
Tom, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta, keksi nyt, että vanha viheriä työnuttu oli kumma kyllä hävinnyt naulasta, jossa hän oli nähnyt sen vielä aivan äskettäin riippuvan. Sitte menimme makuusuojaamme.
Kuulimme Bennyn viereisessä huoneessa puuhailevan vielä kauan aikaa; hän hoiteli kai isäänsä eikä saanut unta. Mekin olimme liian kiihtyneet mennäksemme levolle; valvoimme siis, kuiskailimme ja olimme sangen alakuloisessa mielentilassa. Puhuimme yhä uudelleen murhatusta ja kummituksesta, kunnes tuntui niin kaamealta ja pöyristyttävältä, ettei unesta voinut olla puhettakaan.