Oli jo myöhäinen yö, kun Tom yht'äkkiä pukkasi minua kyynärpäällään ja osoitti ikkunaan. Katsoin sinne; alhaalla pihalla käveli mies, mutta en voinut tuntea häntä pimeässä. Nyt hän kiipesi aitauksen yli, ja juuri silloin tuli kuu esiin ja paistoi vanhan työnutun valkoiseen paikkaan.
"Näetkö unissakävijää?" sanoi Tom. "Tahtoisin, että voisimme seurata häntä ja nähdä, mihin hän menee tuo pitkä lapio olallaan. Hän kääntyy tupakkamaalle päin — nyt hän hävisi. Setä parka — minun tulee häntä niin sääli, kun hän ei saa lepoa."
Odotimme kauan, mutta hän ei tullut takaisin; luultavasti hän oli palannut toista tietä kotia. Asetuimme siis vihdoinkin nukkumaan ja vaivuimme levottomaan uneen, jossa tuhat kauhua meitä kidutti. Aamuhämärissä olimme taas hereillä; oli noussut ukonilma, salamat leimahtelivat, ukkonen jylisi, tuuli ravisteli puita, sade valui virtana, ja ojat muuttuivat kuohuviksi puroiksi.
"Kuulehan, Huck", sanoi Tom, "minusta tuntuu sangen kummalliselta, ettei vielä ole kuulunut mitään Jack Dunlapin murhasta. Miehet, jotka ajoivat takaa Hal Claytonia ja Bud Dixonia, ovat varmasti kertoneet asian kaikkialla puolen tunnin kuluessa, ja sen on täytynyt levitä kulovalkean tavoin farmilta farmille. Tuollaisia suuria tapauksia sattuu kai korkeintaan kaksi kolmessakymmenessä vuodessa. Se on tosiaankin kummallista, Huck, en voi käsittää sitä. Kunpa vain ukonilma olisi ohitse, että pääsisimme ulos kuulemaan, eikö joku tiellä ala jutella siitä. Meidän täytyy tietysti näyttää silloin kovin hämmästyneiltä ja kauhistuneilta."
Oli jo kirkas, valoisa päivä, kun sade lakkasi. Tallustelimme tietä pitkin, tervehdimme jokaista vastaantulijaa, kerroimme, milloin olimme saapuneet, miten olimme jättäneet omaisemme, miten kauan aioimme viipyä ynnä muuta sellaista; mutta yksikään ihminen ei puhunut tavuakaan murhasta, mikä kummastutti meitä suuresti. Tom arveli, että jos menisimme vaahterametsikköön, makaisi ruumis siellä vallan yksin ja hyljättynä eikä ketään ihmistä näkyisi lähiseutuvillakaan. Nähtävästi takaa-ajajat olivat seuranneet murhaajia kauas metsään; nämä olivat vihdoin kääntyneet ja hyökänneet heidän kimppuunsa. Sitte kun he olivat kaikki tappaneet toisensa, ei tietysti ollut elossa enää ketään, joka levittäisi tietoa.
Näin puhellessamme olimme huomaamattamme tulleet vaahterametsikön luo. Kylmä hiki valui pitkin selkääni, enkä mistään hinnasta olisi mennyt askeltakaan eteenpäin. Mutta Tom ei saanut pahaistakaan rauhaa — hänen täytyi saada tietää, oliko murhatulla saappaat vielä jalassa. Hän ryömi siis viidakkoon, mutta tuli jo seuraavassa silmänräpäyksessä takaisin sangen kiihtyneenä.
"Huck, hän on poissa!" huudahti hän.
"Ihanko totta, Tom?" kysyin minä kummastuksesta jähmettyneenä.
"Niin, hän on todella poissa; ei hänestä näy jälkeäkään. Maa on vain hiukan tallattua, ja jos siinä on ollut verisiä jälkiä, on sade huuhtonut ne pois; siellä on vain lokaa ja lätäköitä."
Nyt tulin rohkeammaksi ja totesin omin silmin, ettei siellä ollut enää mitään ruumista.