"Kirottua", huudahdin minä, "timantit ovat poissa!"
"Etkö luule, että murhaajat ovat tulleet takaisin ja raahanneet hänet pois?"
"Se on sangen todennäköistä. Mihin luulet heidän kätkeneen hänet?"
"Kuinka minä sen tietäisin?" sanoi hän harmistuneena. "Se onkin minusta samantekevää. En välittänyt muusta kuin saappaista. Ruumiin tähden en viitsi etsiä koko metsää; minun puolestani se saa olla missä tahansa. Koirat kyllä vainuavat sen ennen pitkää."
Alakuloisina ja pettyneinä hiivimme takaisin kotiin. Koko elinaikanani ei yksikään ruumis ollut harmittanut ja pettänyt minua niinkuin tämä.
KAHDEKSAS LUKU.
Aamiaisella ei ollut juuri hauskaa. Täti Sally näytti vanhalta ja väsyneeltä; hän antoi lasten riidellä ja torailla keskenään asettamatta heitä, kuten hän muuten tavallisesti teki. Tom ja minä olimme niin ajatuksissamme, ettemme puhuneet mitään, ja Benny ei ollut luultavasti ummistanut silmiään koko yönä. Joka kerta kun hän kohotti hiukan päätään ja katseli isäänsä, oli hänen taisteltava kyyneliään vastaan. Vanhus antoi ruokansa jäähtyä lautasella, hän ei liikuttanut palastakaan, ei puhunut sanaakaan, vaan mietti miettimistään itsekseen jotakin.
Kun hiljaisuus oli painostavimmillaan, pisti neekeri taas päänsä ovesta ja sanoi, että massa Brace oli kauhean huolissaan veljestään Jupiterista, joka ei vieläkään ollut tullut kotiin. Eikö massa Silas olisi hyvä ja — —
Puhe jäi hänen huulilleen, sillä setä Silas oli äkkiä noussut ylös. Hän katsoi neekeriin ja vapisi samalla niin, että hänen täytyi pitää kiinni pöydästä. Hänen kurkkunsa oli ikäänkuin kokoonpuristettu; vasta hetken kuluttua hän änkytti vaivoin:
"Hän luulee kai — hän luulee kai — mitä hän ajattelee oikeastaan? — Sano hänelle — sano hänelle —" voimatonna hän vaipui takaisin tuolillensa. "Mene pois — mene pois!" mumisi hän niin hiljaa, että tuskin kuului.