Neekeri pujahti säikähtyneenä tiehensä, samalla kun setä Silas väänteli käsiänsä ja mulkoili silmillään, ikäänkuin olisi kuolemaisillaan; se oli kauheata nähdä. Istuimme kaikki siinä ikäänkuin naulittuina; vain Benny nousi hiljaa, kyyneleet valuivat hänen poskilleen, hän astui isänsä tuolin viereen, asetti hänen harmaan päänsä rintaansa vasten ja silitteli häntä lempeästi ja hellästi. Sitte hän viittasi meille, että poistuisimme, ja me lähdimme huoneesta niin hiljaa, kuin olisi siellä maannut kuollut.
Julman vakavina suuntasimme Tom ja minä kulkumme metsää kohti. Kuinka toisin olikaan kaikki ollut käydessämme täällä viime kesänä: kaikki niin onnellista ja rauhaisaa, setä Silas niin iloisena, niin ihmeteltävänä ja niin täynnä lapsellista yksinkertaisuutta ja samalla kuitenkin niin kaikkien kunnioittamana! Nyt hän joko oli jo kadottanut järkensä tai oli joka hetki pelättävä, että hän menisi sekaisin.
Oli aurinkoinen, ihana päivä; yhä edemmäs kuljimme mäen yli tasangolle päin emmekä voineet kylliksemme katsella puita ja kukkia ympärillämme. Meistä oli ihan käsittämätöntä, että tällaisessa kauniissa maailmassa voi olla onnettomuuttakin. Surullisena oleminen näytti meistä vääryydeltä.
Samassa tunsin, että hengitykseni pysähtyi; pidin Tomia lujasti käsivarresta, ja sydämeni tykytti kuin pajanvasara.
"Tuossa se on!" huusin; juoksimme pensaan taakse ja Tom kuiskasi:
"St! — Älä liikahda."
Se istui aivan metsäniityn päässä puupölkyllä, nojaten päätään käsiin. Turhaan koetin taivuttaa Tomia pakenemaan; hän ei liikkunut paikaltaan, sillä hän arveli, ettei hänelle milloinkaan elämässään sattuisi enää niin sopivaa tilaisuutta nähdä kummitusta; sentähden hän tahtoi katsella sitä oikein sydämensä halusta, vaikkapa se olisi hänen kuolemansa. Niinpä jäin minäkin siihen ja aukaisin silmäni, vaikka minun ei ollut lainkaan hyvä olla.
"Jack parka", kuiskasi Tom minulle, sillä vaiti hän ei osannut olla; "hänellä on yllään kaikki, niinkuin hän sanoi meille. Tukankin hän on leikannut lyhyeksi. En ikinä olisi luullut, että kummitus voisi näyttää noin luonnolliselta."
"En minäkään; sen tuntisi missä tahansa."
"Aivan kuin eläessään! Ja eniten ihmetyttää minua, että se kummittelee päivällä. Toiset tulevat näkyviin vasta puoliyön jälkeen. Kuulehan, Huck, sen laita ei ole ihan oikein; sillä ei ole mitään oikeutta kuljeksia nyt täällä, sen voit uskoa. Jack tahtoi tekeytyä kuuromykäksi, koska naapurit muuten olisivat tunteneet hänet äänestä. Luuletko, että kummitus tekisi samoin, jos nyt puhuttelisin sitä?"