Brace Dunlap vannoi valan ja sanoi sitte:
"Olin jo kauan huolissani veliraukkani tähden, mutta toivoin kuitenkin aina, etteivät asiat olisi niin hullusti, kuin hän niitä kuvaili. Kuinka olisin voinut ajatellakaan, että kukaan voisi olla niin sydämetön, että saattaisi tehdä pahaa niin hyväluontoiselle olennolle. Ja että juuri pastori vaani hänen henkeänsä, se ei voinut juolahtaa mieleenikään. Mutta en milloinkaan, en milloinkaan anna itselleni anteeksi, etten heti tehnyt jutusta loppua; jos olisin sen tehnyt, olisi viaton veliraukkani vielä tänään elossa, ja nyt hän makaa tuolla — julmasti murhattuna!"
Liikutus valtasi hänet; hänen täytyi odottaa hetkinen, koska hänen äänensä tukahtui. Kaikkialta kuului osaaottavia sanoja, ja naiset itkivät. Sitte syntyi juhlallinen hiljaisuus; vain vanha setä Silas huokasi sydämensä syvyydestä, niin että jokainen kuuli sen.
Brace jatkoi: "Lauantaina, syyskuun toisena päivänä, hän ei tullut kotiin illalliselle. Kun tuli myöhä, lähetin yhden neekereistäni syytetyn asuntoon; mutta siellä veljeni ei ollut. Levottomuuteni kasvoi. Tosin asetuin levolle, mutta unta ei ollut ajattelemistakaan. Yöllä nousin vielä kerran ylös, menin syytetyn talolle ja harhailin siellä kauan ympäri, toivoen tapaavani veliraukkani. Ah, enhän tiennyt, että hän oli jo temmattu kaikesta vaivasta parempaan kotiin." Taas hänen äänensä tukahtui ja kuultiin naisten itkevän. Pian Brace otti uutta vauhtia: "Odottaminen oli turhaa. Menin kotia ja asetuin maata. Parin päivän kuluttua naapuritkin alkoivat huolestua ja alkoivat puhella uhkauksista, joita syytetty oli lausunut. En ollut heidän kanssaan samaa mieltä, että veljeni oli murhattu; mutta huhu levisi, alettiin etsiä ruumista. Olin sitä mieltä, että veljeni oli paennut jonnekin, saadakseen olla hiukan rauhassa, ja että hän ennen pitkää palaisi. Silloin tulivat lauantaina, yhdeksäntenä päivänä, Lem Beebe ja Jim Lane vielä myöhään illalla luokseni ja kertoivat minulle kaikki. — Niin sain tiedon tuosta hirvittävästä murhasta, joka oli murtaa sydämeni. Samalla muistui mieleeni eräs seikka, johon en ollut sitä ennen pannut sen suurempaa painoa, koska olin kuullut, että syytetty on unissakävijä ja tekee unissa kaikenlaista, tietämättä siitä itse mitään. Tuona kauhana yönä, lauantaina nimittäin, kun harhailin suruissani ja murheissani, satuin myös tulemaan syytetyn tupakkamaan luo ja kuulin ääniä, ikäänkuin olisi kaivettu maata. Hiivin lähemmäksi ja näin pensasaidan läpi miehen, joka ajoi lapiolla maata kuoppaan, joka oli jo melkein täyteen luotu. Hän seisoi selkä minuun päin, mutta kuunvalossa tunsin syytetyn hänen vanhasta viheriästä työnutustaan, jossa on hartiain välissä valkea pilkku, ikäänkuin olisi joku viskannut siihen lumipallolla. Hän hautasi parhaillaan miestä, jonka oli murhannut."
Itkien ja nyyhkyttäen Brace vaipui tuolilleen, ja läpi koko salin kulki valittava voihkaus. "Miten kamalaa, miten hirvittävää!" kaikui joka puolelta; levottomuus kasvoi joka minuutti. Silloin nousi yht'äkkiä vanha setä Silas; hän näytti kalpealta kuin liinavaate ja huusi:
"Se on kaikki totia sanasta sanaan — minä olen kylmäverisesti murhannut hänet!"
Ihmiset olivat ensin jäykkiä pelästyksestä, sitte nousi hurja hälinä.
Jokainen hypähti istuimeltaan ja kurkotti kaulaansa, nähdäkseen
paremmin. Tuomari löi vasaralla pöytään, ja sheriffi kirkui:
"Hiljaisuus ja järjestys oikeussalissa — hiljaisuus!"
Tästä kaikesta ei Tom Sawyer näyttänyt huomaavan mitään. Totisesti, siinä hän istui, tuijotti ilmaan eikä katsahtanut kertaakaan setä Silasiin päin.
Sillä välin vanha mies seisoi edelleen pystyssä, palavin katsein ja vapisten kaikista jäsenistään. Hän työnsi luotaan vaimonsa ja tyttärensä, kun nämä tahtoivat tarttua häneen ja rukoilivat, että hän olisi vaiti. Ei, hän ei tahtonut enää kantaa rikosta tunnollaan, hän tahtoi päästä taakasta, jonka alle hän sortuisi; hetkeäkään kauempaa hän ei tahtonut sitä kantaa. Ja samalla kun kaikki katsojat tuijottivat häneen kauhistuneina, samalla kun tuomari, valamiehet ja asianajajat tuskin saivat henkeään vedetyksi, samalla kun Benny ja täti Sally nyyhkyttivät niin, että se olisi liikuttanut kiveäkin, valui vanhan miehen huulilta hänen hirveä tunnustuksensa kuin virta, joka tulvii yli äyräittensä.
"Minä olen tappanut hänet. Minä olen syyllinen! En ollut kuitenkaan eläissäni ajatellut tehdä hänelle mitään vahinkoa tai pahaa, siihen silmänräpäykseen asti, jolloin nostin sauvani. Että olisin jo aikaisemmin uhkaillut häntä, ei ole totta. Aivan yht'äkkiä kylmeni sydämeni, kaikki sääli oli kadonnut, tahdoin tappaa hänet ja löin. Siinä hetkessä tuli tajuuni kaikki, mitä olin kärsinyt, kaikki häväistys, jonka mies ja hänen roistomainen veljensä tuolla olivat tehneet minulle, saattaakseen yksissä neuvoin minut huonoon huutoon ihmisten keskuudessa, riistääkseen minulta hyvän nimeni ja kiduttaakseen minua siksi, kunnes tekisin teon, joka syöksisi minut ja omaiseni turmioon, vaikka me emme milloinkaan, sen tietää Jumala, ole tehneet heille mitään pahaa. Se ei ollut muuta kuin halpamaista kostoa heidän puoleltaan. Ja miksi? — Vain siksi, että viaton tytärraukkani tässä ei tahtonut mennä vaimoksi tuolle rikkaalle, röyhkeälle ja pelkurille epäkelvolle, Brace Dunlapille, joka nyt teeskentelee sellaista surua veljensä tähden, jolle hän ei iki päivinään suonut mitään hyvää. — Tuona hetkenä unohdin sieluni autuuden ja ajattelin vain katkeraa vihaani — iskin surmatakseni vihamieheni — Jumala antakoon sen anteeksi! — Heti paikalla teki sydämestäni pahaa, katumus valtasi minut; mutta ajattelin omaisiani ja heidän tähtensä tahdoin salata tihutyöni. Ensin raahasin ruumiin pensaikkoon ja myöhemmin tupakkamaahan. Yön pimeässä hiivin sinne ja hautasin murhatun — —"