Hän vaikeni yht'äkkiä ja kuunteli käsi korvan takana. Emme puhuneet sanaakaan; pari sekuntia olimme hiljaa kuin hiiret. Ei kuulunut muuta kuin puuseinien natina ja koneen jyske konehuoneesta.
Rauhoittaaksemme häntä aloimme kertoa hänelle yhtä ja toista hänen sukulaisistaan: että Brace oli kadottanut vaimonsa kolme vuotta sitten ja että hän oli saanut rukkaset Bennyltä, kun oli pyytänyt tätä vaimokseen; että Jupiter oli työssä setä Silasilla, joka aina oli riidassa hänen kanssaan, ynnä muuta senkaltaista. Yht'äkkiä hän alkoi ääneensä nauraa.
"Pojat", huudahti hän, "teidän lörpöttelynne siirtävät minut kokonaan entisiin aikoihin, tuntuupa oikein hyvältä. Seitsemään vuoteen en ole kuullut mitään senkaltaista. Mutta mitä puhutaan minusta naapuristossa?"
"Teistä ei puhuta enää mitään; korkeintaan joka riemuvuosi mainitaan teidän nimenne kerran."
"Onko se mahdollista! Ja mistä se johtuu?"
"Siitä, että teitä on jo pitkät ajat pidetty kuolleena."
"Tosiaanko? Puhutko totta?" Hän oli kiihtyneenä hypähtänyt pystyyn.
"Sanani pantiksi! Ei yksikään ihminen luule, että vielä olette elossa."
"Hurraa, sitten olen pelastettu! Uskallan mennä kotia. Varmaan sukulaiseni auttavat minua piilottautumaan. Eikö totta, te pidätte suunne kiinni? Vannokaa se minulle vielä kerta! Vannokaa, ettette minua kavalla nyt ettekä milloinkaan! Pojat, armahtakaa minua viheliäistä raukkaa, joka en saa lepoa päivällä enkä yöllä enkä uskalla näyttäytyä missään. En ole tehnyt teille milloinkaan mitään pahaa ja tahdon teille kaikkea hyvää, niin totta kuin Jumala on taivaassa. Vannokaa, että olette vaiti, ja pelastakaa henkeni!"
Tietysti teimme hänelle mieliksi ja vannoimme. Hän kiitti meitä kaikesta sydämestä, mies parka: luulenpa, että hän olisi mielellään syleillyt ja suudellut meitä.