Ellenin silmät vetäytyivät kapeaksi, suoraksi viivaksi.
»Judith on karannut», hän tuumi itsekseen. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Ne olivat kiukun kyyneleitä, mutta siihen sekaantui myös jonkunmoista kateutta.
Nykerkin tie kulki pitkän matkaa metsän läpi ja poikkesi sitten lakealle ruohoaavikolle. Judith ja Sven ajoivat viimeksimainitun rattailla toisen mailin toisensa jälkeen tapaamatta ketään metsätiellä. Kaikki olivat juhlilla. Judith hoputti hevosia ja silmäsi silloin tällöin taakseen nähdäkseen, ajoiko kukaan heitä takaa.
»Annahan jo olla», Sven sanoi vihdoin tarttuen Judithia hartioihin ja suudellen häntä. »Jos katsot vielä kerran taaksesi, niin —»
Taivas oli tähdessä ja tuuli oli noussut. Kuivat lehdet tiellä kahisivat vastatusten ja pitivät kaameaa ääntä. Judith painautui lähemmäksi Sveniä.
»Meidän täytyy pitää kiirettä, jos tahdomme ennättää junaan», Sven sanoi läimäyttäen hevosia ohjaksilla.
Hevosen kavioiden kapsetta kuului puiselta sillalta edestäpäin. Joku tuli vastaan. Judith nosti päänsä uhkaavasti.
»Kuka siellä?» ääni huusi. Judith tunsi vastaantulijan Thorvald Thorvaldsoniksi. He olivat nyt saapuneet ruohoaavikolle ja kohtasivat hänet tienhaarassa, josta tie kulki etelään.
Sven vastasi tervehdykseen ja he ajoivat ohi. Mutta Thorvald oli nähnyt
Judithin. He tiesivät sen naurusta, joka kajahti hänen jälkeensä.
»No niin — Thorvald ei tapaa Calebia ennenkuin huomenna aikaisintaan. Ja silloin me olemme jo kaupungissa», Sven sanoi puristaen Judithin kättä. Tyttö vastasi puristukseen hermostuneesti.