Hän hyökkäsi talliin ja riisti oven auki. Hän viritti tulitikun ja katsoi seinään, minne kirves oli vajonnut. Seinässä oli kolo, josta kappale lahonnutta puuta oli lohjennut kirveen painosta. Kirves oli maassa, yhä puussa kiinni. Caleb poistui tallista, ja tuuli sammutti tikun.
IV.
Fusi Aronson oli sytyttänyt tuleen pajupuita sinä päivänä, kasketakseen maapalstan, jota hän ensi vuonna aikoi viljellä. Pajut kasvoivat kosteassa maassa, missä ruoho oli hyvin pitkää. Pimeys yllätti hänet ennenkuin hän oli saanut työnsä tehdyksi, ja hän sammutti huolellisesti tulen jäljet. Hän oli alottanut kaskensa Calebin metsäpalstan puolelta — samaisen metsän, joka aikaisemmin oli ollut hänen omansa. Hän oli varmasti vakuutettu siitä, ettei ainoatakaan kipinää ollut jäänyt kytemään sille puolen. Mutta päivä oli ollut tyyni ja petollinen. Illalla nousi tuuli.
Kytevä tuli paksun palaneen ruohon alla alkoi hehkua. Jäljelle jäänyt kuiva heinä antoi tulelle virikettä — se levisi pajujen juurien alitse ja tuuli kuljetti sen metsään. Koska Fusin kaskesta oli noussut savun hajua kaiken päivää, niin ei Sandbon kotiväki ollut siitä milläänsäkään. Ja tuuli puhalsi suoraan etelään, niin ettei hajua tuntunut Garen farmille saakka, joka oli lännen puolella. Mutta hämmästyttävän lyhyessä ajassa tuli kohosi kuin liekehtivä höyhenviuhka taivasta kohti ja hyökkäsi etelään päin.
V.
Caleb astui hiljaa keittiöön. Hän näki Amelian istuvan toisessa huoneessa, pää kumartuneena kutimen yli. Hän sulki tarkasti oven jäljessään.
»Vai on se sittenkin tapahtunut?» Caleb naurahti. Amelia katsoi työstään. Hän nousi laskien kutimen pöydälle. Jotakin oli hullusti. Mutta miten ihmeessä Caleb nyt jo olisi voinut päästä Juden lähdöstä perille.
Caleb seisoi Amelian edessä kädet selän takana.
»Nyt saat sanoa sen hänelle, Amelia», Caleb sanoi tyynesti. »Sinä saat sen sanoa — vielä tänä iltana.»
»Mitä — minun pitää sanoa?» Amelia änkytti.