Amelia katsoi heihin. »Mitä on tapahtunut?» hän kysyi.
»Metsä palaa», Mark sanoi. »Kulo leviää etelään päin — varmaankin se nyt jo on ennättänyt tielle saakka. Ja tuuli on kova. Minun täytyy ratsastaa Yellow Postiin hakemaan apua.»
Amelia ojentautui istumaan. »Minne hän on mennyt?» hän kysyi. »Caleb otti varmaankin auran esille —» Hän nousi vaivalla pystyyn ja kiiruhti ovelle. Nähdessään palavan metsän hän huudahti kauhusta. Mark kiiruhti hänen jälkeensä.
»Minä lähden Yellow Postiin», hän sanoi. »Lind, jää sinä tänne mrs. Garen luo. Palaan takaisin läntistä tietä myöten. Emme me voi yksin tehdä mitään tuolle lieskalle.»
»Odota, Mark», Lind suuteli häntä nopeasti. »Ole varovainen.» Amelia avasi oven hänelle, ja Mark kiiruhti ulos.
Ei kestäisi montakaan minuuttia ennenkuin tuli leviäisi sille tielle, joka johti Yellow Postiin idän puolelta. Mark ratsasti hurjemmin kuin koskaan ennen. Hän pääsi onnellisesti metsän ohi ja kiiruhti etelää kohti jättäen tulimeren jälkeensä. Sitten hän silmäsi taakseen ja näki lieskaa vasten miehen vartalon, joka kumartuneena auran yli hoputti hevosta eteenpäin. Se oli Caleb Gare, joka koetti katkaista tulen pääsyä metsän eteläiseen osaan, jonka hän oli ostanut Fusi Aronsonilta. Mark tiesi, että se oli turhaa työtä. Tuuli heittelisi palavia kekäleitä metsään vähän matkan päähän sieltä, missä Caleb kynti paljon ennenkuin se pääsisi niitetylle heinäpellolle metsän toiseen päähän. Tuulen suunnan vuoksi Calebin heinä luultavasti pelastuisi. Mutta pieni metsikkö Fusin metsän eteläpuolella oli hukassa. Ja aivan sen vieressä lainehti Calebin pellavapelto kauniina ja kuivana…
Caleb tarkasteli mahtavaa tulipylvästä ja savua pohjan puolella ja löi hevosta painaen koko voimallaan aurankurkea. Kuumuus alkoi nyt lisääntyä, ja pienet, terävät kipinät pistelivät kasvoja ja käsiä kuin rakeet. Mutta Caleb ei tuntenut mitään. Hänen aivoissaan oli yksi ainoa ajatus — saada tuli pysähtymään metsän reunaan. Hän kiroili itseään, kun hän oli päästänyt Martinin juhlaan. Yhdessä Martinin kanssa he olisivat helposti saaneet tulen pysähtymään. Hän katsoi ylöspäin ja näki suurten tulihiutaleitten lentävän ilmassa, toisien tummempien seuraamana. Savu sai hänet yskimään ja sylkemään, ja pari kertaa hevonen kompastui. Mutta hän ei keskeyttänyt työtään, vaikka kuumuus oli kauhea. Hevonen varmaankin lähtisi karkuun — siinä oli suuri vaara. Hänen täytyi koettaa hyötyä siitä niin paljon kuin mahdollista, ennenkuin sitä oli mahdoton enää hallita. Hän kynti edestakaisin, pitkin koko metsän reunaa. Pohjoisesta tuleva kohina näytti järisyttävän taivasta ja maata. Kun Caleb vihdoin oli saanut kynnetyksi molempien metsien välisen alan, niin puut pohjoispuolella alkoivat leimuta vähän matkan päässä hänen kyntämästään alueesta. Hän läimäytti piiskalla hevosta ja kääntyi kotiin päin. Uupunut hevonen ponnisti viimeiset voimansa nelistäessään pellon poikki lammaslaidunta kohti. Caleb juoksi sen perässä päästäkseen kuumuutta pakoon.
Pihalla hän katsoi taakseen. Yksi ainoa puu metsikön reunassa, eteläpuolella hänen kyntämäänsä aluetta, heilahteli kuin tulisulka. Caleb tuijotti siihen ymmällä. Sitten hän ähkyi. Hänen työnsä oli ollut turha. Hän juoksi taloon. Yksi ainoa keino oli vielä jäljellä. Kyntää kuja keskelle pellavapeltoa ja polkea maahan metsikön puoleinen osa. Hän sytytti lyhdyn kiinnittämättä mitään huomiota Ameliaan tai Lindiin, jotka odottivat kauhuissaan toisessa huoneessa.
Kun Caleb ajoi toisella hevosella etelän puolella olevan pellon poikki, niin hän näki, että tuli oli levinnyt keskelle metsikköä ja lakaisi kaikki tieltään. Hän ajoi hevosta kuin mieletön. Vähäinen onnistumisen mahdollisuus oli jäljellä. Hänen täytyi onnistua. Pellavapelto oli pelastettava, hänen kaunis, kallis, voimakas pellavansa… Hän katsoi taakseen ja näki, että tuli lähestyi häntä nopeasti. Se tuprusi suurina tuli- ja savupilvinä taivaalla. Jollei tuuli olisi niin kova, niin hän voittaisi sen. Hän näki heti, että oli aivan turhaa yrittääkään kyntää suojelevaa kujaa. Ei voinut muuta kuin kyntämättä polkea vain osan pellavapellosta maahan. Jos hän sen teki, niin tuli ei leviäisi yli koko alueen.
Hän päästi hevosen valloilleen, heitti auran pellolle ja juoksi yksin eteenpäin. Metsikössä liekit hyppivät puusta puuhun kuin kaameat, kultaiset elukat. Yksinkään hän ei ennättäisi kiertää koko suon ympäri. Paha periköön tuon suon! Mutta olihan syksy ollut harvinaisen kuiva. Ehkäpä suo kannattaisi miestä. Ei, — ei, se oli hulluutta. Suo ei ollut kuivunut vuosikausiin. Kaiken kesääkin siinä oli ollut hetteitä. Hän kiiruhti eteenpäin, läähättäen ponnistuksesta. Hänen oli pakko kiertää suo ja kuivatun järven pohja. Se pidentäisi matkaa mailin verran, mutta sille ei voinut mitään. Pellava oli pelastettava. Hänen olisi pitänyt ratsastaa. Mutta hevonen olisi hurjistunut. Hän saattoi nyt sivulle vilkaisten nähdä tulen, tarvitsematta edes kääntää päätään.