I.
Eräänä varhaisena aamuna, lintujen viserrellessä, Ellen ja Martin läksivät hevosella metsästä puita hakemaan. He läksivät jo ennen koulun alkamista, tunti jälkeen auringonnousun, ja opettajatar, joka aina söi murkinaa yhdessä perheen kanssa, seurasi heidän mukanaan.
Kun hevonen pysähtyi, kehotti Lind Elleniä ja Martinia kuuntelemaan. Hiljaisuus vallitsi kuusamien keskellä, jotka ensimmäiset auringonsäteet olivat kietoneet hienoon, kellertävään usvaan. Äkkiä rastas alkoi laulaa. Lind liverteli, vihelsi. Rastas vastasi vihellykseen samassa äänilajissa. Lind nauroi. Puunlatvasta kuului visertävää naurua.
»Meilläkin oli tapana matkia lintuja, kun olimme lapsia», sanoi Ellen.
»Kauan aikaa sitten —»
»Muistatko sitä närhiä, jonka me näimme, Ellen? Sitä, joka oli aivan hullautunut rastaisiin», Martin pisti väliin. Hänen äänensä oli kovin kiihkeä.
Ellen naurahti lyhyesti. Kaikki, mitä hän teki, kävi äkillisesti, hermostuneesti, hänen ensin hetken aikaa tuumittuaan asiaa.
Lind seurasi heitä metsään, missä Martin alkoi heiluttaa kirvestään, halkaisten kuivuneen koivun rungon. Kirveen iskut kajahtivat viileässä aamuilmassa ja kaiku vastasi metsästä. Martinin hakatessa Lind auttoi Elleniä raivaamaan pienempiä puita. Sitten Ellen pilkkoi ne pienemmällä kirveellä. Myöhemmin he kantoivat ne rattaille; aurinko oli sillä välin noussut metsän yläpuolelle, kaikesta päättäen kello läheni jo yhdeksää. Ennenkuin Ellen sai viimeisen taakan kannetuksi rattaille, hän loukkasi jalkansa oksaan, joka tunkeutui hänen kenkänsä läpi. Mutta hän ei sanonut sanaakaan. Hän oli oppinut kestämään ruumiillista kipua, yhdentekevää sitten, oliko se suuri vai pieni, sillä hän ei kiinnittänyt enää huomiota kivun eri asteisiin.
Martin oli onnellinen tänä aamuna. Lind huomasi sen ja olisi kernaasti tahtonut kohdistaa keskustelun häneen, mutta hän tiesi, miten arka poika oli.
Martin oli aina onnellinen nähdessään omien voimiensa tulokset. Hän ei tiennyt kuitenkaan mielentilansa olevan tästä seikasta riippuvainen. Hän olisi viheltänyt, tai vaikkapa tömistänyt jalkojaan rattaitten pohjaa vasten, jollei opettajatar olisi ollut läsnä.
Caleb Gare oli tarkastelemassa karjaansa karjapihalla Martinin ja
Ellenin palatessa kotiin. He olivat vieneet opettajattaren kouluun.