»Äiti, pelkäänpä, että Jude unohtaa itsensä.» Caleb kääntyi pois ja läksi naureskellen ulos.
»Oi, Jude, kyllä sinä tiedät, mitä tuo aina merkitsee!» Ellen kuiskasi, jotta Lind ei kuulisi. »Miksi ihmeessä sinä et voi hillitä itseäsi?»
Mutta Judith istui mykkänä ja synkkänä ikkunan luona katsellen ulos hämärään. Hetken kuluttua hän nousi ja alkoi auttaa Ameliaa illallispuuhissa.
»Jospa me voisimme olla joskus syömättä», huokasi Amelia. »Se on niin väsyttävää.»
Caleb ei tullut illalliselle. Jokainen, Lindkin, tiesi, mitä se merkitsi. Niin pian kuin lapset olivat levolla, kuulisivat he hänen puhuvan matalalla äänellä Amelialle, ja aamulla äidin silmien ympärillä olisi mustat varjot. Aterian aikana Ellen katsoi pöydän yli moittivasti Judithiin; nuorempi sisar vihasi tuota ilmettä. Judith polki jalkaansa ja läksi yläkertaan.
Kun Caleb palasi huoneeseen, ilmoitti hän jo olevan ajan mennä levolle. Hän sanoi sen ystävällisesti, mutta Amelia vainusi muuta ystävällisten sanojen takaa. Lapset ja Lind läksivät ullakolle. Caleb oli kello, jonka mukaan perhe nukkui, heräsi, söi ja teki työtä.
»Kello viisi ylös joka-ainoa. Ellen ja Martin lähtevät viemään sonneja
Nykerkiin, muistakaa se», hän huusi heidän jälkeensä.
IV.
Kaikki, yksinpä Lindkin, joka ei ollut tottunut sellaiseen itsevaltiuteen, olivat murkinalla kello puoli kuusi.
Tästä pakollisesta varhaisesta nousemisesta oli ainakin joku hyvä: tahtoen tai tahtomattaan tuli nähneeksi aamunsarastuksen. Se levisi kuin suunnaton kukkanen yli taivaanrannan. Maa sen alapuolella oli kirkas ja tumma, ikäänkuin se olisi hohtanut sinisen lasin läpi. Tuntui siltä kuin ensi kertaa olisi seisonut pallolla, joka liikkui rytmillisesti avaruudessa. Se oli kristallinkirkas vaikutelma.