»Ostitko ne Sidingistä?»
»En, vaan Klovaczilta. Hän tarvitsi rahaa ennen lähtöään», sanoi Björn. Hänen silmänsä painuivat maahan. Caleb hymyili taaskin, kieppuen edestakaisin saappaankorkonsa varassa. Björn nousi ajoneuvoihinsa ja ajoi suoraan Yellow Postia kohden, läimähyttäen hevostaan piiskalla.
Björn ei ollut samanluonteinen kuin hänen veljensä. Mutta koska Fusi oli rehellinen, niin oelandilaiset pitivät luonnollisena asiana, että hyvä veri virtasi perheen kaikkien jäsenten suonissa. Siinä he hiukan erehtyivät, Caleb tuumi itsekseen iloiten mielessään, että oli keksinyt Aronsonin nimikilvessä tahran, jolle hän helposti voisi painaa sormensa. Ei, jo kauan hän oli tiennyt, ettei Björn ollut samaa maata kuin hänen veljensä. Björn ei ollut edes viitsinyt oppia englantia yhtä huolellisesti kuin Fusi. Caleb päätti pistäytyä Fusin luona kotimatkalla.
Olipa toinenkin seikka, jota Calebin mielestä oli edullista pitää silmällä. Hän nousi rattailleen, maiskahutti suutaan hevoselleen ja kääntyi Klovaczin taloon johtavalle tielle. Päivä oli kaunis, ja Caleb oli erinomaisen hyvällä tuulella. Kääntäen päätään lännen puolelle hän saattoi nähdä omat peltonsa, jotka olivat lupaavan vihantia. Itäpuolella olivat Anton Klovaczin karut, kiviset maat, joilla kasvoi huonoa heinää. Häntä nauratti ajatellessaan sitä kohtalon ivaa, että Mark Jordan oli saapunut tähän kurjaan taloon, joka, siinä tapauksessa että valtio myöntäisi Anton Klovaczille omistusoikeuden siihen, olisi ainoa omaisuus, jonka tämä parin kuukauden kuluttua jättäisi jälkeensä.
Caleb kääntyi kapealle, harvoin ajetulle tielle, joka johti Anton Klovaczin ulkohuonerakennusten ohi. Hän ajoi hitaasti antaen pyörien kulkea ruohoista tienlaitaa pitkin, jotta ne ratisisivat mahdollisimman vähän. Hän kurotti kaulaansa nähdäkseen niin paljon kuin suinkin Klovaczin talosta.
Siitä oli jo kuukausia, kun hän viimeksi oli keskustellut Antonin kanssa, mutta hän oli kuullut Yellow Postissa, että hänen terveytensä oli hyvin heikko ja että hän aikoi pian matkustaa kaupunkiin antaakseen erään etevän erikoislääkärin tutkia itseään. Mutta nämät uutiset vahvistivat vain sitä tiedonantoa, jonka Bart Nugent oli ilmoittanut hänelle viime kirjeessään, nimittäin että Mark Jordanin oli määrä hoitaa Klovaczin maatilaa hänen poissaollessaan. Bart oli viisas mies, ja hän oli tehnyt monta palvelusta Calebille elämän varrella koskaan epäilemättä hänen tarkoituksiansa. Bart oli olettanut, että Caleb oli huvitettu Markista Amelian vuoksi. Eläinlääkärinä ja tallien omistajana oli Bartin onnistunut ylläpitää tuttavuutta Mark Jordanin kanssa sodan jälkeenkin, ja oli hän uskollisesti tehnyt selkoa kaikista nuoren miehen vaiheista. Caleb naureskeli itsekseen palauttaessaan kaikkea tätä mieleensä. Bart oli hyvä mies. Mutta nyt —
Caleb veti esille liivintaskustaan Bartin viimeisen kirjeen sekä erään toisen, jonka mukana Bartin kirje oli saapunut sairaalasta. Hän pudisti päätään ja hänen silmiinsä ilmestyi ilme, jota niissä harvoin näkyi. Amelia ei saisi koskaan tietää, että Bart Nugent oli eronnut tästä maailmasta. Sillä Bartia sekä hänen tuhkatiheään saapuvia tiedonantojaan Markista Amelia pelkäsi. Bart oli ainoa yhdysside Calebin ja ulkomaailman välillä. Vaikka Amelia saisikin kuulla, että Mark oleskeli Klovaczin farmilla, niin ei hänen koskaan tulisi saada tietää, että Bart Nugent oli kuollut. Mark Jordan palaisi jälleen kaupunkiin, ja Caleb voisi kadottaa kaikki hänen jälkensä, mutta sitä ei Amelian pitänyt saada tietää. Sillä samalla Amelian pelko myös katoaisi.
Caleb ajoi laiskasti rattaillaan leppäpensaikon reunaa pitkin, jonka kukat muodostivat ikäänkuin keltaisia rasvapilkkuja tien ja Klovaczin farmin välille. Hän kuuli kahden miehen äänet, jotka kaikuivat aitauksen toiselta puolen. Toinen oli kimakka ja heleä kuin lapsen, tai kuin tuulen vingunta uuninpiipussa; toinen oli sointuva ja hillitty. Caleb tunsi heti vastenmielisyyttä tuota toista, syvää ja vakuuttavaa ääntä kohtaan. Vaistomaisesti hän tiesi, että se oli Mark Jordanin. Toinen ääni oli Anton Klovaczin, kuolemaan tuomitun keuhkotautisen, joka asui valtion maalla.
Pensaikon tiheiden lehvien läpi Caleb näki vilahdukselta nuo molemmat miehet. Jordan oli pitkä ja hartiakas, Anton Klovacz vieläkin pitempi ja kapea kuin kuusilauta. Hänen hartiansa olivat sisäänpäin painuneet, hänen kasvonsa luisevat ja kuoppaiset. »Hyvä Jumala, miltä hän näyttää!» tuumi Caleb. Hän näki edessään taudin, kuoleman — juuri sen, mitä hän itse pelkäsi — joiden edessä ihminen on voimaton.
Kun miehet sivuuttivat hänet, käänsi Caleb päätään ja seurasi katseillaan Jordania, kunnes hänen silmiään kirveli. Huh, miten hän oli isänsä näköinen — käveli aivankuin hän olisi ollut itse Jumala! Entisaikojen mustasukkaisuus syttyi jälleen Calebin sydämessä kuin raivoava tauti, joka kauan aikaa on ollut tyrehdyksissä, mutta äkkiä puhkeaa ilmi raivokkaammin kuin koskaan ennen. Paljain päin hän istui rattaillaan, pitkät käsivarret riippuen polvien välissä ja kädet ristissä. Ohjakset riippuivat höllinä, hevonen kuopi kärsimättömänä maata. Rastas lähimmässä lepässä liversi. Mutta Caleb istui liikkumattomana huomaamatta mitään. Tuo kaunis poika ei ollut hänen poikansa! Hän oli Amelian ja Del Jordanin poika, Delin, jonka härkä oli puskenut hengiltä. Calebin pojat — Calebin lapset, mitä he olivat? Avioliitossa syntyneitä kylläkin, ei mitään lehtolapsia. Mutta karuja, näivettyneitä ja kitukasvuisia samoinkuin hänen maansa ja hedelmättömiä kuin hänen peltonsa, ennenkuin hän oli höystänyt niitä omalla verellään pusertaakseen niistä esille laihan sadon. Calebin pää vaipui alas, kunnes se kosketti hänen rintaansa. Lauha tuuli leyhytteli hänen pörröistä tukkaansa, ja tuo näkymätön liike ilmaisi rajatonta sääliä.