En tiedä, onko tämä viimeinen kerta,
kun seisot nojaten käteeni.
Olen kuullut:
En voi,
sinun huuliltasi,
valkeilta ja väsyneiltä.
Ja myrskyn läpi singahtaa viiltävä ääni,
kun näkki karilla soittaa
nyyhkyttäviä virsiään.
Tyhmä näkki.
Sinun tukkasi on vaalea, oi kuule, sinun silmäsi ovat kuin ulappa. Ja minäkö katson niihin tänään viimeisen kerran?
Ja näkki painaa päänsä ja on kauan vaiti. Sen tuska on äkkiä noussut minun sydämeeni.
VIIMEINEN LAULU.
Tämä on viimeinen lauluni sinulle: iankaikkisuus kulki ohitseni kauhistavin siivenhavinoin. Maa järkkyi.
Sieluuni valahti räikeä ääni kaukaisesta maailmasta, joka on tulisena pallona pudonnut avaruuteen kummallisen sattumalta.
Käsivarsissani oli tosin hirveä väkevyys: minä olisin kyennyt murskaamaan, minä olisin kyennyt luomaan. Mutta sittenkin olin pieni poika, niin viattoman mitätön, sidottuna kapaloihin.
* * *
Oi sinun silmäsi, oi sinun silmäsi! Ensin riuduttavat kuin pouta, sitten kylmät kuin hallayö!
Tuuli on tullut: se on pudottanut kukat sinun hiuksiltasi. Lempeät sadut ovat juosseet katseestasi. Tukkasi raivoaa autioitten kasvojesi yllä.