Niin minun väkevyyteni meni pois — en tiennyt varmasti, oliko sitä koskaan ollut.
Minä vaivuin piestynä eteesi, kauhea armaani: iankaikkisuus kulki pauhaten ohitseni, mitään ei ole enää, mitään ei ole ollut.
KAUHUSILMÄ
Hän näki kaikki suuren kuolon hirmut. Masto taipui,
ja läpi sormein liukui kuumentunut köysi.
Nyt kumahdus. Nyt lieskameri. Laiva uppos.
Ja öljymeri ajelehti keltaisena.
Ja aukes pimeyden portit ruostesaranaiset.
Ja taivaanlaki paloi mustin amppelein.
Hän vaappui vetten pinnalla kuin harhaantunut höyhen.
Hän tarrautui kokkapuuhun kouristuksin.
Hän havaitsi sen ihmetellen: yli vetten pinnan
vois yhtä hyvin tulla sana pelastuksen,
ja yhtä hyvin, hätärummuin, mustaharjaisena
vois vyöryä, kuin hyökylaine, kuolema.
Ja raivoavin katsehin ja aivot läkähtyen
hän näki vuorokautten jonon vaeltavan:
yks seuras toista niinkuin musta paholaisten saatto.
Hän paleli ja odotteli ratkaisua.
Ja suuri, punertava joko-tahi-kauhusilmä
loi ulapalle jähmettyneen kajastuksen.
— — —
Ja kädet molemmat ja hampaat kiiluvat ja rautajalat
hän irti laski hymähtäen kokkapuusta.
Näin yksinkertaiset on ratkaisut. Ah, elämä on helppo.
Oi kasvinsisko, rukoilethan puolestani?