3
RAATIHUONEENKELLARISSA
Kadulla on väritöntä lunta. Ruumissaatto ajaa torin poikki, jota raatihuoneen kello katsoo ehtoopäivätiimain-silmillänsä huolestunein vanhanpiian katsein. Kirkon suuret malmikellot huutaa väkevän- ja jäyhän-äänekkäinä. Ruumisvaunuin peräistuimella nuokkuu musta, hämärtynyt vaari.
Kellarissa soittaa saksalainen virheellisin tempoin villin laulun minulle ja tyttöhempukoille, jotka istuu sivupöydän luona tirskusilmin kahviansa juoden. Tiedän, ettei tilanteeseen sovi villi laulu eikä tirskusilmät. Yhtäkaikki.
Akkunasta näen ruumissaaton ylen jäyhän marssin, mustan, hämärtyneen vaarin nuokun, papin itsehurskaan maitonaaman, lesken pullean ja tylyn ilmeen — saattaa olla, murheen kyntelemän —.
Yhtäkaikki. Elämä on roskaa. Kyllähän sen tietenkin voi kestää tuohon loppuun asti, jolloin pääsee silkkikangasvuorilliseen arkkuun. Suunnattoman tärkeätä on vain, että kestää naurunkareet suussa, poutapilvi otsan yläpuolla. Traagillisen näyttelijän osa lienee yhtäkaikki koomillisin.
Jos on totta, niinkuin lienee totta, ett' on maailman pohjaväri harmaa, ehkä mieluimminkin tumman harmaa, pari purppuraista maalitäplää tekis taivaallisen vaikutuksen…
Niinkuin tässä maisemassa tekee kaunis, rohdinmekko kukkastyttö, harmaan talon rappusilla seisoin, käsi ovenripaan tarttumassa, viivytellen sisäänastumista, ruumissaaton poistumista oottain: syli täynnä purppuraa ja kultaa, oranssia, veriruskeata!
EPÄONNISTUNUT KYSYMYS
Metsä tuli äkkiä eläväksi: sadat keijukaiset, jotka entisaikoina lumosivat niin monta ritaria rakastumaan kauniisiin hiuksiinsa ja vihreään pukuunsa, ovat heränneet suureen kokoukseen.