Ne seisovat kahden puun välissä. Ja karvainen hiisi saarnaa niille elämänkatsomusta.
Ne kuuntelevat aivan hiljaa kuin vanhukset — ajat ovat kuluneet —. Niissä ei ole yhtään eloa. Niitten perhossiivillä on hiukan kullankeltaista hometta.
Metsä on ympärillä täynnä kuiskailevia lehtiä, myöhäissyksyn lehtiä, jotka valittavat.
Hiiden kielessä on outo kysymys: Kuka herätti meidät tyhjyydestämme? Miksi hän herätti meidät tyhjyyteemme?
Ja sadat keijukaiset
ovat kuin puusta pudonneita.
Ja karvainen hiisi nauraa kylmin silmin
eikä vastaa.
Oi nuori tyttö, joka seisot kanssani lämpöisessä metsässä hyvin onnellisena: miten tyhmän sadun kerroin sinulle.
KERJÄLÄINEN
»Kohtalo kipitti ohitsemme kohti hautausmaata.
Ojensin sääriäni, joitten rikkinäiset siteet olivat silkistä ja muistuttivat siitä, kuinka kerran oli ollut, ja sanoin veljelleni, sokealle: Tiedätkö, kenen laihat jalat painuivat hietaan? Kohtalon.