istut mykkänä ikkunaan toivoen saapuvan sen, ken toi ehtoisin tullessaan leivän ja särpimen,
ken toi hyväilyt tullessaan hienossa kämmenessään, ken niin mykkänä ikkunaan painoi kauniin pään,
kaarevan kaulan peittäen
silkkiviuhkallaan…
Saitpa silloin nähdä sen
itkevän rakkauttaan,
pienet tohvelit jalassaan, pienet ja punaiset. Etkä sä kyennyt lohduttamaan, koira rukka, et.
VANHASSA HUVIMAJASSA
Hei, kuinka me nauramme kahden! Ja paperilyhdyissä liekit on, ja yllä hiljaisen lahden vyö hehkuva kuutamon.
»Mä pelkään niin», miks' sanoit
ja kutripääsi painoit niin,
kuin turvaa multa anoit
ja hersyit kyyneliin?
… Käy harmaa kuollut teitä
ja kurkkii katsoin sisimpääs.
Voi, silmäs joutuin peitä
ja kätke kaunis pääs!
… Se on sun kuollut ylkäs.
Hän ehtookävelyllään on,
kun neito hänet hylkäs,
niin hurjan onneton.
… Hän astuu puiston teitä
ja näkee sun ja näkee mun
ja katsoo kauan meitä
ja lähtee kulkuhun.