KUOLEMA
Olet ääneti. Huomaan kasvojes kalvenneen.
Merensiniset silmäs on tulvilla mustaa uhkaa.
Olet tarttunut kuumilla sormillas ranteeseen
sitä miestä, min ruumis on kylmää, kylmää tuhkaa.
Ja lujasti puserrat, tahtoen huomauttaa,
miten sinetinvarmasti kaikki on lukittu tänään,
ja kellään ei, niin totta kuin seisoo maa,
ole sanaa tai tavua lauluhun lisättävänään.
Ne työnsi sun pois. Ja sen miehen ne työnsivät pois.
Tänä päivänä kenkään kättäsi ei pois työnnä:
ne melkein sallis, ett' kätes hän saanut ois.
Niin, sydän sen myöntää. Suu ei tietysti myönnä.
Ne istuvat piirissä rikkaissa muistoissaan.
Ja äidillä näkyy jo olevan värjätyt hapset,
ja isällä virttynyt parta ja hopeat kulmillaan.
Ja ne istuvat myös, ne nyyhkivät toiset lapset.
Vain Henrik on makuulla. Portilta vuoteeseen
on kapea, pieni ja punaisenruskea jana.
Ja Henrikin kuolleille huulille mykistyneen
ihan näyttää viimeinen, sangen lempeä sana.
Se sana on väkevä täyttäen taivaan ja maan
ja äidin ja isän ja lapset ja, kuule, sinut.
Ah, vanhat laulut on totta. Ne kerrataan,
jok' ainoa, joit' olet hämyssä lauleksinut.
Sa lujasti puserrat, tahtoen huomauttaa,
miten sinetinvarmasti kaikki on lukittu tänään,
ja kellään ei, niin totta kuin seisoo maa,
ole sanaa tai tavua lauluhun lisättävänään.
KOIRALAULU
Nyt hän kuoli ja haudataan: koira, sä yksin jäät. Kun hän kuoli ja haudataan nälkäpäiviä näät,